Konsertti- ja esityskauden loppusuora antaa olettaa, että pandemian aiheuttama pelko kokoontua yhteen on poistunut, ja kulttuurilla on paikkansa myös Ukrainan sodan aiheuttaman järkytyksen keskellä. Huonojen uutisten vyörytys on sitä luokkaa, että edes parin tunnin irtiotto siitä on tärkeää henkisen tasapainon kannalta. Helsingissä maalis-huhtikuu oli kulttuurianniltaan suurten metropolien luokkaa, kun moni koronan takia siirretty produktio vihdoin pääsi lavalle. Yleisöäkin riitti usein salien täydeltä, ja maskien kanssa oli totuttu elämään. Olisiko tässä se uuden alku? Uuden taiteellisen johdonkin visioita odotetaan ainakin kolmessa suuressa laitoksessa.
Helsingin kaupunginorkesteri valitsi uudeksi ylikapellimestarikseen Jukka-Pekka Sarasteen, päävierailijaksi Pekka Kuusiston ja residenssisäveltäjäksi Anna Clynen. Orkesterilla on ollut päävierailijoita ennenkin, mutta nyt puhutaan kokonaan uudesta johtotiimin mallista, joka perustuu erilaisten näkökulmien yhteen tuomiseen. Se voi tehdä HKO:n imagolle ja taiteelle – käytännön ratkaisut jäävät nähtäviksi.
Kaikki lähtee siitä, että
luotetaan oman substanssin arvoon.
Sarasteen rooliksi voi kuvitella suuresta sinfonisesta ohjelmistosta huolehtimisen, ja Kuusistosta on tullut jo tuoreita näkökulmia etsivän muusikkouden henkilöitymä. Toivokaamme kaikki, että uudistamispyrkimykset onnistuvat ja näkyvät myös yleisön rakenteessa – HKO:n kausikorttilaisten keski-ikä on huolestuttavan korkea.
Myös Tampere Filharmonia etsii uutta ylikapellimestaria. Hänen haasteenaan on se, miten saada jatkettua Santtu-Matias Rouvalin herättämää yleisöbuumia. Tosin Rouvali ei itsekään tiedä, millä keinoin hän on onnistunut mielenkiinnon herättämisessä. Hänen ohjelmissaan ei ole ollut mitään järin erikoista muttei myöskään populaaria – on vain soitettu niin hyvin kuin tulkinnallinen mielikuvitus antaa myöten. Siihen liittyy Rouvalin rennon välitön olemus, joka on kovaa valuuttaa nyt Lontoossakin. Sellainen ei synny päättämällä vaan on luontaista.
Kansallisoopperassakin on johtaja haussa. Hänen on päätettävä, jatkaako eri yleisösegmenttien kalastelua musikaalien, sirkusesitysten ja sellometalligurujen linjalla vai keskittyäkö talon hallituksenkin hyväksymään missioon vastata ”kansainvälisesti korkealaatuisen oopperataiteen luomisesta, esittämisestä ja kehittämisestä.” No, totuuden nimissä on sanottava, että vuosi 2022 näyttää taiteellisessa mielessä parhaalta aikoihin: Salome, Billy Budd ja Innocence – kaikki hienoina ohjauksina – on juuri se linja, johon tulee satsata. Joskus tuntuu, että Kansallisoopperasta on tullut sosiaalityöntekijä vanhusten teetansseineen ja vauvojen taidetuokioineen, mutta toki subventioiden vastineeksi täytyy olla ovet avoimina kaikille. Mutta kysymys kuuluukin: miten kasvattaa yleisöä itse oopperaan ja samalla uudistaa sen tekemisen tapoja?
Kaikki lähtee siitä, että luotetaan oman substanssin arvoon – myös markkinoinnissa. Usein juuri oopperaa markkinoidaan makeilevasti, konservatiivista ja lällyä kuvaa luoden. Eikö taiteen pitäisi myös yllättää, järkyttää ja laittaa näkemään asioita toisin? Savonlinnan oopperajuhlat on tämän vuoden visuaalisessa ilmeessään tehnyt Olavinlinnasta äitelän näköisen kermakakun, ja esite muistuttaa muutenkin Halpahallin mainosta. Tuntuu, että imagomainonnan tekijöillä ei ole mitään kosketusta oopperaan taiteena. ”Heavyusereita” ei kannata ajatella, he tulevat kuitenkin. En olisi tästä niin varma. Kermakakkua saa missä tahansa, hyvää oopperaa ei.
Harri Kuusisaari
