Paul Hindemith kapinoi romantiikkaa vastaan 1920-luvulla sekä asiallisella objektiivisuudella että rämäpäisellä anarkismilla. Vuosina 1925–27 syntyneet ”kamarimusiikit” – toinen osa Ondinen kokonaislevytystä – kuuluu ensin mainittuun osastoon. Meidän hehkeän hedonistiselle ajallemme tällainen Bauhaus-henkinen käytännöllisyys, saksalaisista marsseista tislattu rytmienergia ja poseeraamaton soitintaituruus voi olla vierasta, mutta on välillä vapauttavaa kuunnella musiikkia, joka vetoaa enemmän korviin ja arkkitehtuuriin kuin tunteisiin. Hindemith syyllistyy hetkittäin patenttiratkaisuihin, mutta hitaissa osissa on myös riipivää kauneutta. Viisiosaisessa viulukonsertossa vimmaisten nopeiden osien ja […]
Artikkeli on tarkoitettu Rondon lukijoille. Ryhdy sinäkin lukijaksi RONDON KAUPPA valikon kautta.