sunnuntai helmikuu 5. 2023

Epätodennäköisyyksiä

 

Mitenkähän tähän nyt yrittäisi eläytyä? Soittoasentoa on kyllä selvästi mietitty ja haettu, mutten silti pääse eroon epämääräisestä tunteesta, ettei kukaan viulisti oikeastaan tuolla tavalla tuijota viulua soittaessaan. Entä kuinka todennäköisesti katsomossa istuva ammattimuusikko koskaan jyskyttäisi käsillään tahdin jokaista iskua, vaikka kuinka olisi traumaattisen tunnekuohun vallassa? Romantiikan ajan sävelkieli kun etenee fraaseina eli ilmaan lennähtävinä pikku jaksoina ja kaarroksina, ja perussyke muotoutuu niin tässä kuin monessa muussakin tyylissä olennaisella tavalla iskullisiksi ja iskuttomiksi tahtiosiksi. Hakkaava jokaisen iskun tykittäminen tuntuu niin käsittämättömältä eleeltä Mendelssohniaan vuosikymmenten ajan sisäistäneelle ammattilaiselle, ettei sitä tosielämässä voi kuvitella tapahtuvaksi kuin kenties psykoottisessa tilassa. Jos silloinkaan.  

****

Kyllä kyllä, ilman muuta älähdän nyt pienestä, ehkä mitättömästäkin. Sinänsä oikein kunnianhimoista ja koskettavaa Viulisti-elokuvaa ei liene mitenkään erityisesti suunnattu juuri musiikin ammattilaisille, ja katsojan kuin katsojan tulisi tietenkin vain ennakkoluulottomasti hypätä kerronnan kyytiin. Ymmärränhän minä sen, ettei tarkoitus ole tosikkomaisesti kytätä yksityiskohtien todenmukaisuutta. Muistan kuinka sairaanhoitajaystävänikin piti takavuosina aivan liian paksuna yhteensattumana sitä, että sairaalasarjan hoitajista yksi oli narkomaani ja toinen hankki lisätuloja luksusprostituoituna. Ulkopuoliselle moinen taas oli draaman kannalta täysin ymmärrettävä käsikirjoituksen tehokeino – tarkoituksellinen pikku ylilyönti vain. Epätodennäköisten mutta kuitenkin sangen mahdollisten henkilöhahmojen kasauma.

Ja muunnellaanhan totuudellisuutta toisinaan kirjoissa ja elokuvissa myös ihan tietoisesti – useimmiten siitä käytännöllisestä syystä, että juonen mehevyys tai jopa luontevuus sitä kerta kaikkiaan vaativat. Esimerkiksi Marjo Heiskasen romaani Mustat koskettimet rakentuu kokonaan sille kuvitteelliselle asetelmalle, että suomalainen pianotrio on palkannut itselleen kokopäivätoimisen assistentin. Tämä avustaja matkustaa mukana ja hoitaa käytännön asiat vaatehuollosta eväisiin ja koiran hoitopaikan järjestämiseen. Muusikkotaustainen Heiskanen muistaa kyllä tuoda asian poikkeuksellisuuden sivulauseessa esiin jo kirjan alkumetreillä, mutta on silti rohkeasti – henkilöitä ja heidän välisiään suhteita valottaakseen – valinnut draamansa koko peruskuvioksi erittäin epätodennäköisen lähtökohdan.

Toisaalta totuudenmukaisuuden tai ainakin todennäköisyyden vaatimus on kuitenkin vankasti olemassa. Epäuskottavuuden tuntua eivät ehkä niinkään herätä hahmojen henkilökohtaiset tekemiset tai valinnat, koska hehän voivat sattumalta olla myös ”epätyypillisiä” ammattikuntansa edustajia (jos nyt tyypillisiä edes on). Myös äärimmäiset elämäntilanteet sallivat henkilöhahmoille todennäköisyyttä venyttävää käytöstä – niin Viulistissakin. Uskottavuusongelmat syntyvätkin yleensä pikemminkin toimintaympäristön tai -kulttuurin omituisuuksista. Opiskelijaa ei nyt vain nimittäin kerta kaikkiaan poimita paikkaamaan sairastunutta tähtisolistia, eikä kapellimestari yleensä tule pitämään mestarikurssia viululuokalle. Asetelmien kummallisuus (ja se, että henkilöt tietysti kuitenkin suhtautuvat niihin kuin ne olisivat tavanomaisen asiaankuuluvia) tuokin helposti muassaan myös henkilöihin epätodellista teatterimaisuutta, johon on vaikea uskoa.

****

Ymmärrän hyvin, että klassisen musiikin maailma kutkuttaa. Ammattimuusikothan ovat lähes poikkeuksetta aloittaneet alalle valmistautumisen jo viimeistään alakouluikäisinä, ja vuosien kuluessa on palanen palaselta kasvettu sisään kokonaiseen perinteeseen. Nuottien ja niitä vastaavien sävelten yhteyden tietäminen ei nimittäin ole vielä mitään, vaan nuppien ja rivien väleihin kätkeytyy aina myös määrättömästi hiljaista tietoa tulkintatraditioista sekä alan käytännöistä ja toimintatavoista. Lisäksi klassisen musiikin perinne siirtyy edelleen tavanomaisimmin mestari-kisälli -asetelmassa, jonka intiimiys voi ymmärrettävästi sysätä mielikuvitusta jos jonkinlaiseen suuntaan. Ja ovathan nuotit visuaalisesti hienon näköisiäkin, vähän kuin symboleja tai salakieltä.

Nuottikirjoitusta ja samanaikaista päähenkilön ”sisäisesti” kuulemaa musiikkia hyödyntää myös Krzysztof Kieslowskin Kolme väriä: Sininen, joka elokuvan historiassa muodostaa aivan oman lukunsa sekä epätodennäköisyyksien että äärimmäisten elämäntilanteiden saralla. Siinä auto-onnettomuudessa kuolleen säveltäjän vaimo täydentää puolisoltaan kesken jääneen – luonnollisestikin erittäin mahtipontisen – Eurooppa-aiheisen teoksen. Noh, miksei nyt sitten ehkä, mutta ei siinä vielä kaikki. Nainen myös säveltää kappaletta niin järisyttävältä näyttävän aivomyrskyn kourissa, että sävelrakentelusta jotakin tietävä haukkoo henkeään. Kateeksihan tuollainen käy – säveltäminen kun valitettavasti näyttää oikeassa todellisuudessa aika paljon eleettömämmältä.

Lotta Wennäkoski

KOLUMNISTIT

12 VIESTIT0 KOMMENTIT
12 VIESTIT0 KOMMENTIT
39 VIESTIT0 KOMMENTIT
28 VIESTIT0 KOMMENTIT
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
10 VIESTIT0 KOMMENTIT
1 VIESTIT0 KOMMENTIT
40 VIESTIT0 KOMMENTIT
21 VIESTIT0 KOMMENTIT