Tiesittekö, että suomalainen jazz oli aina 2000-luvun alkupuolelle asti ”kummallisessa syväjäädytyksen” tilassa? Niin, en tiennyt minäkään – en ennen kuin luin jokin aika sitten sanomalehdestä olettaakseni nuorehkon toimittajan näkemyksen asiasta. En siis onneksi tullut tietäneeksi mitään tuollaista vielä silloin, kun mainittuna ammoisena jäätyneisyyskautena kuuntelin Jumo Jazzklubin konsertteja tai vaikkapa Trio Töykeiden ilotulittavaa virtuoosisuutta. Pahaa-aavistamattoman onnellisena vaikutuin 1990-luvulla myös esimerkiksi Musiikin aika -festivaalin iltojen klubitarjonnasta Viitasaarella. Mieleen ovat noilta ajoilta jääneet lähtemättömästi muun muassa Eero Ojasen, Kirmo Lintisen tai Seppo Kantosen pianotriojen ilmaisuvoimaiset soitannat.
Hölmistys valtaa jääkauden kokeneen mielen myös silloin, kun aika ajoin mekkaloidaan vaikkapa improvisoinnin saapumisesta klassiseen musiikkiin – ikään kuin moinen olisi jokin upouusi tai jopa suorastaan vallankumouksellinen ilmiö. Mitään valtavirtaa improvisaatio ei toki ole ns. partituurimusiikin piirissä pitkään aikaan edustanut, mutta niin vain tulee etsimättä mieleen useita muusikkonimiä ja yhtyeitäkin, jotka ovat tätä jaloa musisointimuotoa Suomessakin viljelleet. Tätä kai se kokemuksen ja iän karttuminen siis sitten myös ovat – sitä, että ympäristö tuntuu säännöllisin väliajoin keksivän pyörää uudelleen. Tai ainakin pitävän mehevästi ääntä keksimisestä.
***
Hassua onkin havahtua myös siihen itsestäänselvyyteen, jota nuorempana ei tullut ajatelleeksi – että vanhempi polvi onkin siis aina ollut tällä tavoin itseäni hiukan paremmalla näköalapaikalla. He ovat ääntä useinkaan pitämättä tienneet, mitä ja millaista on aiemmin ollut, vaikka muistijäljet voivatkin toki olla myös kovin yksilöllisiä ja usein myös sangen sattumanvaraisesti kasautuneita, valikoitumisesta puhumattakaan. Lehdet eivät todellakaan ole kirjoittaneet kuin murto-osasta tapahtumia, eikä Internet ulotu kuin pari vuosikymmentä taaksepäin.
Toisaalta uusia pyöriä toisinaan jonkinlaisen kiertokulun hengessä myös odotetaan, joko lausutusti tai lausumatta.1990-luvulla nuorilta säveltäjiltä kyseltiin usein, miksemme nouse edeltävää sukupolvea vastaan samalla tavoin kuin ensimmäinen Korvat auki -sukupolvi oli parikymmentä vuotta aikaisemmin tehnyt. Se tuntui kummalliselta vaatimukselta. Ensimmäisen polven Korvat-säveltäjät olivat jo tuolloin nousseet tekemisineen ja menestymisineen varsin legendaariseen sädekehään musiikkielämässä, mutta he toisaalta myös olivat meille nuoremmille ihmisinä mutkattoman tuttujakin – keille opettajia, keille esikuvia ja keille muutoin vain siellä täällä bongattavia vanhempia kollegoita. Lisäksi heidän (monin eri valotuksin) edustamassaan modernistisessa hengessä ei millään muotoa tuntunut olevan mitään vastustettavaa, pikemminkin huippukiintoisaa opittavaa. Ei myöskään tuntunut olevan olemassa mitään merkittäviä uusia kansainvälisiä virtauksia, jotka olisivat voineet lyödä 1950-luvulla syntyneiden Suomeen tuomat esteettiset avaukset laudalta – itsekin muistan tavoitelleeni alusta asti musiikissani ”uuden” sijasta jotakin ”raikasta”. Jukka Tiensuu tulee tuoreessa haastattelussaan vahvistaneeksi mielikuvaani toteamalla, ettei nuorten kynästä nykyäänkään ilmesty enää sellaisia musiikin elementtejä, joita ei olisi jo käytetty 1970-luvulla tai aikaisemmin. Vain painotukset ovat muuttuneet ja muuttuvat.
***
Tärkeä tekijä vallankumoushengen puuttumisessa 90-luvulla oli myös se, ettemme me nuoret Korvat-säveltäjät tunteneet muodostavamme esteettisesti tai ideologisesti minkäänlaista yhteisrintamaa. Olimme löyhä ryhmä yksilöitä, jotka toimimme yhdessä käytännöllisistä syistä – oppiaksemme lisää ja järjestääksemme omalle musiikillemme esitystilanteita. Säveltäjien sukupolvisuhteita tutkinut Mikko Heiniö täydentää vuonna 2000 julkaistussa artikkelissaan muistikuviani vielä yhdellä oleellisella argumentilla, joka selittää vastahakoisuutta sukupolvien väliseen konfliktiin: ”Musiikkikulttuuri rupesi myös luovan eikä vain esittävän sävellystaiteen puolella [80- ja 90-luvuilla] suosimaan nuoria: sävellyskonsertti arvokkaalla festarilla tarjoutui, vaikkei tuotantoa ollut vielä kertynytkään.”
Niinpä niin! Muistini palailee pätkittäin: meitä totta tosiaan myös lempeästi nälvittiin siitä ennenkuulemattomasta hyväosaisuudesta, että julkinen huomio oli ylipäätään tullut osaksi säveltäjän toimintaa. Moista etuoikeutta vain oli kovin vaikea nähdä, kun ei ollut muunlaista aikaa itse todistanut.
Lotta Wennäkoski
