sunnuntai helmikuu 5. 2023

Tekijyyden meininki

 

Taidetta puurretaan yksin ja yhdessä. Monialaisissa tai yhteistyöllä toteutetuissa taideteoksissa tuntuu silti aina olevan yksi henkilö, joka hahmottuu ikään kuin viimekätiseksi vastuunkantajaksi. Teatterikappaleet ovat useimmiten jonkun kirjoittamia näytelmiä, ja sellaisina ne myös pysyvät, toteuttivat esityksen sitten ketkä hyvänsä. Ibsenin Nukkekodista puhutaan aina vain Nukkekotina, vaikka alkuperäinen teksti olisi mukana enää viitteellisesti. Elokuvia taas markkinoidaan lähinnä ohjaajapersoonallisuuksien hengentuotteina, vaikka ne ovat vaatineet runsain mitoin myös muiden taiteellista panosta. Tarinan alun perin keksinyttä käsikirjoittajaa ei toisinaan ehkä muisteta edes mainita – näin ainakin kuvailee Anna Heinämaa arkeaan silmiini osuneessa haastattelussa. Elokuva-alalla onkin jo 1950-luvulta saakka puhuttu erityisestä auteur-kulttuurista. Elokuvat ovat viime kädessä yksittäisen ohjaajan enemmän tai vähemmän visionäärisiä teoksia. 

Musiikkiteokset puolestaan leimautuvat säveltäjätekijään siinä missä teatterikappaleet näytelmäkirjailijaan – ns. taidemusiikissa kappale on säveltäjän, ei esittäjistön käsialaa. Musiikissa teosidentiteetti on kuitenkin järkähtämättömämpi, muutoksille altistumaton. Näytelmä voidaan sovittaa, dramatisoida, lyhentää tai vaikka päivittää nykyaikaan. Musiikin tulkitseminen sitä vastoin tarkoittaa lähinnä tempoihin, soittotapoihin sekä volyymiin liittyvää vaihtelua – klassista musiikkia ei soviteta, ja muutoksia tehdään vain säveltäjän luvalla. (Tämä taas luonnollisestikin edellyttää sitä, että säveltäjä on elossa ja paikalla.) Näyttää myös siltä, että musiikkia ja draamaa yhdistävässä oopperamaailmassa nimenomaan säveltäjän tekijyys nousee näytelmäkirjailijankin ohi. Esimerkiksi Helsingissä keväällä esitettävä Wozzeck on nimittäin Kansallisoopperan sivujen mukaan Alban Bergin ooppera – siellä ei ainakaan tätä kirjoittaessani lue, että alkuperäisen näytelmän on kirjoittanut muudan Georg Büchner.

 

Näytelmäteksti muodostuu siis esitettäessä löyhemmäksi lähtökohdaksi kuin partituuri, mutta teoskonseptin tarkkaa säilömishalua löytyy toki teatterimaailmastakin. Esimerkiksi Samuel Beckettin näytelmien esityksiä säätelevät tarkat ohjeistukset vaikkapa näyttämöllepanon yksityiskohtien ja esittäjien sukupuolten suhteen. Kirjailijan kuoltua tekijänoikeutta on valvonut perikunta, ja perikunnat taas ovat monen muunkin kuin Beckettin kohdalla osoittautuneet tiukoiksi alkuperäisten määräysten vaalijoiksi. Toisaalta tekijänoikeuslaki suojaa teoksia ”vain” 70 vuoden ajan tekijän kuoleman jälkeen. Musiikin romantikoista monet – ne joita konserttielämässä eniten soitetaan – ovat kuolleet ajat sitten, wieniläisklassikoista puhumattakaan. Miksei heidän teoksiinsa sitten voisi nyt koskea, järjestellä vähän? Eikö ylipitkää ooppera-alkusoittoa voisi vähän lyhentää, jotta draama pääsisi alkamaan tehokkaammin? Lupaahan ei monen teoksen kohdalla enää tarvitsisi mistään kysellä.

No, niin ei nyt vain ole tapana tehdä, vaikka esimerkiksi San Franciscon ooppera kuulemma esitti muutama vuosi sitten noin puolella tunnilla lyhennetyn Bizet’n Carmenin. Dialogia oli lyhennetty, kertauksia unohdettu ja jokunen pätkä poistettu ihan kokonaankin. Minkä tahansa orkesterikappaleen lyhentely sen sijaan tuntuisi jo ajatuksena niin hurjalta, että sitä on vaikea (toistaiseksi) edes kuvitella. (Sitä paitsi myös edellä kuvailtu musiikin tulkitseminen tarjoaa tarvittaessa varsin järeitäkin työkaluja muodon ja soinnin muokkaamiseen.) Säveltäjäyhteisön nuorekkaassa siivessä toisaalta käydään tätä nykyä vilkastakin keskustelua musiikkielämän rakenteiden ja säveltäjäkuvan vanhakantaisuudesta, ja normien purkamisen halu kohdistuu paljolti juuri monoliittisen tekijyyden ravisteluun. Uskon kuitenkin, etteivät muutostoiveet kohdistu ainakaan ensimmäisinä vanhojen teosten käpälöintiin vaan koskevat pikemminkin nyt aktiivisten säveltäjien työtapojen tuulettamista.

 

Omiin teoksiin imeytynyt moraalinen tekijänoikeus – se että päätösvalta tosiaan on ainoastaan omissa käsissäni tai pikemminkin nuoteissani – on joskus hämmästyttänytkin. Niinpä ilahdun, kun joku esittäjätahon edustaja lähestyy punnitulla, teokseni tuntemiseen perustuvalla tulkintaehdotuksella – voisimmeko kenties tehdä tässä kohdassa näin ja näin? Väitän, että ottaisin kiinnostuneena vastaan myös radikaalimpia ehdotuksia vaikkapa nyt sitten teoksen kestoa koskien, perustellusti esitettyinä tietysti. Onhan vuorovaikutussuhde esittäjistön kanssa muutoinkin tiivis, eikä musiikkiani voisi ilman heitä edes kuulla.

Toki myönnän itsekin tottuneeni klassisen musiikin käytäntöihin. Olen näet häkeltynyt tosissani sen ainoan kerran, kun musiikkiani tosiaan on haluttu tietämättäni pidentää. Kyse oli näyttämöteoksesta ja pienen pätkän kertaamisesta kohdassa, jossa tarvittiinkin suunniteltua enemmän aikaa. Itse olisin kuitenkin kernaasti kerrannut ihan jonkin muun palasen tai vaikka keksinyt samaiseen kohtaan vähän lisää materiaalia, jos olisin ollut asiaa työstettäessä läsnä.

Tekijyys nimittäin velvoittaa. Säveltäjän piikkiinhän se muiden keksimä kertaus joka tapauksessa nytkin meni.

Lotta Wennäkoski

KOLUMNISTIT

12 VIESTIT0 KOMMENTIT
12 VIESTIT0 KOMMENTIT
39 VIESTIT0 KOMMENTIT
28 VIESTIT0 KOMMENTIT
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
10 VIESTIT0 KOMMENTIT
1 VIESTIT0 KOMMENTIT
40 VIESTIT0 KOMMENTIT
21 VIESTIT0 KOMMENTIT