Päivämme murmelina

 

Kun koronapandemian ensimmäinen aalto keväällä sulki urheilun ammattilaissarjat, peruutti kilpailutapahtumat ja lamaannutti urheilun koko kentän, hieraisi moni silmiään, kun tällä kaikella ei tuntunut olevan mitään vaikutusta median tilan- ja ajankäyttöön. Vaikka muuta ajankohtaista kerrottavaa ei ollut kuin luetella peruttuja urheilutapahtumia, ei sanomalehdissä, radiossa ja televisiossa urheilulle varattua tilaa kohdennettu uusiokäyttöön, vaan se täytettiin milloin mitenkin. Urheilun varsinaisen suolan, tulostarjonnan ja hetkessä toteutuvan keskinäisen kilvoittelun seuraamisen sijaan tarjolle asetettiin rautaisannos yhdentekeviä ’human interest’ -tyyppisiä juttuja: kuinka suomalaiset ja ruotsalaiset NHL-miljonäärit vuokrasivat yksityislentokoneen ja kuljetuttivat itsensä ja perheensä kotimaahansa ja kuinka suomalaispyöräilijän vasikan kanssa kuvaamasta treenivideosta tuli somehitti. Mutta ennen kaikkea ohjelma-ajat ja palstatilat täytettiin menneisyyden tapahtumista kertomisella. Suomalaisen urheilun loistokas menneisyys oli kuluneen urheilukevään ykkösuutinen, ja nostalgiatripit suomalaisen hiihdon, mäkihypyn ja keihäänheiton kultaisten vuosikymmenien huippuhetkiin tulvivat silmille ja korville joka tuutista.

Muutaman ensimmäisen viikon ajan jaksoin kokea tympääntynyttä ärsyyntyneisyyttä tästä naurettavasta ajan, rahan ja voimavarojen haaskauksesta, kunnes tajusin, että juuri samoinhan toimitaan omalla alallani klassisen taidemusiikin maailmassa – erona on vain se, että menneisyydessä eläminen on koko alan perustila, oli koronaa tai ei! 1700-1800 -lukujen kuolleiden säveltäjien kuolleessa musiikissa marinoituminen sinfoniaorkestereiden kausikorttikonserteissa ja klassisen musiikin radiokanavien ohjelmatarjonnassa on aina tuntunut väärältä resurssien kohdentamiselta, mutta vasta kun poikkeukselliset olosuhteet pakottivat toisen mielen ja kehon virkistäytymisen näyttämön, urheilun, toimimaan kuten klassisessa taidemusiikissa on viimeisen sadan vuoden ajan toimittu, tajusin, kuinka fundamentaalisesti perverssillä alalla toimin.

Mutta mitä hyötyä menneisyyden ymmärryksestä on, jos nykyhetki sivuutetaan?

Selvää on, että oman historian hahmottaminen tarjoaa avaimet nykyisyyden ymmärtämiseen ja että menneisyydestä nykypäivään suuntautuva syy-seuraussuhteiden ketju määrittää pitkälti nykyhetken. Mutta mitä hyötyä menneisyyden ymmärryksestä on, jos nykyhetki sivuutetaan? Urheilun kohdalla tämän sisäistäminen on itsestään selvää, ja samoin pitäisi olla taidemusiikissa, jonka maailman luotaaminen on kuin eläisi päiväänsä murmelina vuosikymmenestä toiseen. Kaikki on jähmetetty paikalleen, ja tapahtumat ja konseptit toistuvat samana vuodesta toiseen: musiikki, säveltäjät, soittimet, esityskokoonpanot, esitystilat. Urheilussa sama voisi toteutua lukitsemalla lajikirjo, säännöt ja välineistö. Hiihtäjät tervaisivat puusuksiaan ja korkeushypyssä hypättäisiin saksityylillä purukasaan. Bambuseipäällä tavoiteltaisiin seiväshypyn maagista 480 sentin haamurajaa. Olympialaisissa kilvoiteltaisiin köydenvedossa ja pistoolin kaksintaistelussa.

Analogiaa klassisen musiikin vakavasti otettavaksi tarkoitettuun todellisuuteen ei tarvitse kaukaa hakea: mitä muutakaan sinfoniaorkesterin viidenkymmenen hengen jousisto on kuin museoitu 1800-lukulainen ratkaisu mahdollisimman suuren äänenpaineen tuottamiseksi aikana ennen sähköistä äänen vahvistamista? Melodialinjaa tukevoittaneet kuusitoista ykkösviulua olivat relevantti ratkaisu aitoon historialliseen ongelmaan, mutta meidän todellisuutemme tarpeet ja ongelmat ovat tyystin erilaisia, ja sen tulisi heijastua koko kysymyksenasetteluun siitä, mitä musiikkia soitamme ja minkälaisella välineistöllä.


Taiteessa klassinen keino kritisoida vallanpitäjiä ja oman ajan ilmiöitä on sijoittaa taideteos menneisyyteen tai kuviteltuun todellisuuteen ja rakentaa taideteos vertauskuvalliseksi allegoriaksi vallitsevasta ajasta. Korona-ajan urheilumaailman taantuminen lyhyeksi ajaksi klassisen taidemusiikin maailman peiliksi tarjoaa viiltävämmän allegorian oman alamme kipupisteistä kuin yksikään tietämäni taideteos. Taiteella on huomattava kyky avata ihmisten silmiä ja luoda tuoreita näkökulmia omaan aikaansa, mutta mikään ei vedä vertoja vanhalle kunnon todellisuudelle, joka on jälleen kerran osoittanut olevansa tarinointia ja fiktiota ihmeellisempää.

 

Olli Virtaperko
Author: Olli Virtaperko

Olli Virtaperko, säveltäjä. Ensemble Ambrosius -kamariyhtyeen johtaja, 1995–2001 Ultra Bra -yhtyeen laulaja. Tampere Biennalen taiteellinen johtaja ja Suomen Säveltäjät ry:n johtokunnan jäsen. Lisäksi hän on tehnyt toista sataa YLE:n musiikkiohjelmaa.

Edellinen artikkeliToteutuvatko turvavälit
Seuraava artikkeliPoikkeusolot panevat uudistumaan