Jännitys tiivistyi viulukilpailussa

Georgii Moroz ©Minna Hatinen

Sibelius-viulukilpailujen toinen finaalikonsertti lauantaina 28.5. Musiikkitalossa. Nathan Meltzer, Georgii Moroz, Diana Adamyan, Yesong Sophie Lee. Helsingin kaupunginorkesteri, Anna-Maria Helsing. Radion sinfoniaorkesteri, Dima Slobodeniouk.

 

Tunnelma tiivistyi Sibelius-viulukilpailun toisena finaalipäivänä – Sibeliuksesta kuultiin kaksi ulospäinsuuntautunutta versiota, Bartókin ja Mendelssohnin konsertot kontrastoivat toisiaan

Yleisö on tempautunut kisahuumaan täysin: sen kuuli valtavista suosionosoituksista jokaiselle kilpailijalle, joiden perusteella olikin paha päätellä mitään kovin informatiivista esitysten eroista.

Kun kilpailu lähestyy loppuaan, paineet väistämättä kasvavat, mikä voi näkyä soitossa tietysti monin tavoin teknisestä lipsumisesta tempovalintoihin – lauantain konsertissa se tuntui näkyvän hieman edellistä päivää enemmän ilmaisullisena alleviivaamisena ja myös soittajien elekielessä, joka henki näyttävyyttä.

Suomalaiseen makuun Sibeliuksen konsertossa kuuluu stereotyyppisesti tietty koleus, jäähileet. Nathan Meltzerin tarjoili Sibeliuksen, joka oli monin paikoin kuorrutettu glissandoilla ja äänten paisutuksilla ja niiden loppujen korostamisella – mitä ilmankin hänen romanttisen runsas ilmaisunsa olisi toiminut erittäin hyvin. Esitystä leimasi rauhattomuus, jolle toki on konsertossa myös sijansa – esimerkiksi toisen osan kiihkeä välijakso, joka toimi erityisen tehokkaasti. Kolmannessa osassa oli todella toimivaa sähäkkyyttä erityisesti akordien pistävissä rytmeissä.

Georgii Moroz osoitti valtavan musikaalisuutensa todella hioutuneessa yhteistyössä Radion sinfoniaorkesterin kanssa Bartókin toisessa konsertossa. Orkesteri kuulosti suorastaan innostuvan aidosta vuorovaikutuksesta, johon Moroz hyvin aktiivisesti heitä ohjasi. Vaikka kaikesta kuuli, että kyseessä oli äärimmäisen huolellinen ja viimeistelty esitys, Moroz toi konserttoon vapauden ja myös improvisaation illuusiota – inspiroiva yhdistelmä.

Sävelkielessään kaksitoistasäveljärjestelmääkin lainaava konsertto ei ole helpoin arvioida teknisestä näkökulmasta ja myös vähäisemmän tunnettuutensa vuoksi, mutta Morozin esitys ei jättänyt sijaa epäilyille, soinnin ja sävelpuhtauden laatu pysyi läpi esityksen. Moroz vaihteli todella harkitusti äänenlaatua tavallisen ja rosoisen, tallan läheltä soitetun brutaalin soinnin välillä.

Toinen osa oli erityisen hieno – sen tuntui matkalta psyyken pimeälle puolelle alun surumielisestä teemasta vinksahtaneeseen rinnakkaistodellisuuteen ja takaisin. Osan loppu oli yhteistyössä orkesterin kanssa erityisen pysäyttävä.

Kliseisesti sanottuna voimakas ja vaikuttava voi olla monella tavalla – ei välttämättä aggressiolla tai pakottamalla. Diana Adamyanin soitossa vahvuus ja herkkyys yhdistyivät ainutlaatuisella tavalla. Hän oli valinnut konsertokseen Mendelssohnin e-mollikonserton, jota perinteisesti pidetään niin sanotusti suurista viulukonsertoista kenties kevyimpänä tai vähemmän vaativana. Adamyanilla olisi varmasti ollut rahkeita mihin tahansa valinnaisista konsertoista, mutta heräsi ajatus, miksi toisaalta valita itsetarkoituksellisesti esimerkiksi modernia kappaletta, jos se ei tunnu omalle soittajapersoonalle luontevalta?

Adamyanin soitto ja koko ilmaisu säteilee lämpöä ja valoa, joka tarttuu. Ensimmäisen osan orgaaninen sävellainehdinta soi hengittävästi ja aidosti. Adamyanin soitto kuulosti syvälliseltä ja merkitykselliseltä – hän todella sanoi jotain sävelillä – ja samaan aikaan heleältä. E-kielen sointi on kenties kilpailijoista rikkain, yläsävelet helisivät katossa asti. Adamyanilla on herkkä yksityiskohtien taju, joka kuuluu esimerkiksi ajanoton hienovaraisuutena musiikin taitekohdissa.

Kolmannessa osassa Adamyan ja Helsingin kaupunginorkesteri pääsivät todella vauhtiin. Loppu tuntui naiivisti sanottuna riemukkaalta kotiinpaluuta, Adamyan ja Helsingin kaupunginorkesteri saivat vangittua konserton ilmaisullisen ytimen.

Eri tavalla vahvan, oikeastaan voimaannuttavan esityksen tarjosi Yesong Sophie Lee Sibeliuksella. Tässä nuoressa naisessa on asennetta, josta ottaa mallia. Hänen Sibeliuksensa oli kaikin tavoin, äänenvoimakkuudellisestikin, intensiivisimpiä tähän mennessä kuulluista. Äänen intensiteetti oli varmistettu paitsi tiheällä vibratolla myös konkreettisesti jousitusvalinnoin, mikä tuli heti ensimmäisessä fraasissa vetojousialoituksen myötä esiin.

Lee vaihteli alussa ilmaisullisesti tärkeiden sävelten mittoja vaihtelevasti, mistä syntyi toisaalta elävyyttä, toisaalta ailahtelevainen olo. Toisaalta Lee eteni ajankäytöllisesti kokonaisuuksissa melko suoraviivaisen intensiivisesti – ei jäänyt turhia filosofoimaan esimerkiksi kadenssissa. Toisen osan lopussa löytyi kontrastina muuhun väkevään tunnelmaan yllättävän tehokas, sisäänpäin kääntynyt hetki, joka tuntui sitäkin vaikuttavammalta.

Kolmannessa osassa oli rivakka eteenpäinmenon tunne ja energia. Leetä kuunnellessa tulee siinä mielessä rauhallinen olo, että tuntuu ettei mikään voi mennä vikaan – ja jos meneekin, hän korjaa sen salamannopeasti ja lähes huomaamatta. Tässä kohtaa kolkutellaankin jo lähes yli-inhimillisen taidon rajapyykkiä.

Pauliina Rahiala

Edellinen artikkeliLauri Toivio 2022
Seuraava artikkeliRDO 211 Hyvästijätön henkeä