keskiviikko helmikuu 1. 2023

Musiikin ajan torstaina tutkittiin identiteettiä – ja annettiin palaa täydellä teholla

© Eeli Järvinen / Musiikin aika

Arvio: Musiikin aika, Viitasaaren teatteri 7.7.2022. ICTUS. Romitelli, Mancianti, Reiter, Saunders, Harrison.

Arvio: Musiikin aika, Viitasaari Areena 7.7.2022. International Ensemble Modern Academy, James Baker, kapellimestari. Hilli & Jokela (ekS), León, Oder-Tamimi, Venables.

 

Tänä vuonna Musiikin ajan keskivaihe pulppuaa runsautta, kun konsertteja on jopa kolmesta neljään kappaletta päivässä, alkaen Viitasaaren teatterilta ja pyörien vaihtelevasti siitä joko kirkkoon tai Viitasaari Areenaan. Festivaalin kolmantena päivänä kolmiloikan avasi brysseliläinen nykymusiikkiyhtye ICTUS, jossa lyömäsoittaja Gerrit Nulens oli joutunut hyppäämään pikavauhtia sairastuneen kollegansa Tom de Kockin saappaisiin.

Fausto Romitellin Seascape oli sävelletty vahvistetulle Paetzold-kontrabassonokkahuilulle: harvinainen kulmikas puinen soitin, nokkahuilun ja urkupillin ristisiitos, muistutti musiikillisen instrumentin sijaan pikemminkin jonkin retroekopunk-tyylin robottia, työkalua tai asetta. Eva Reiter pysytteli lähinnä laajennettujen soittotekniikoiden parissa, liikkuen alun hengityksen ja putputtavien poksahdusten parista ylipuhallettuihin multifoneihin, trilleihin, soittolauluun ja frullatoon virtuoottisella intensiteetillä. Kiehtova ääni yhdistettynä soittimen visuaaliseen olemukseen oli kuin Maan ulkopuoleisen luontodokumentin seuraamista.

Andrea Manciatin Set I oli yleisön näkö- ja kuulokulmasta pääosin hämärään peittoon jäänyt elektroniikan ja lyömäsoitinten vuoropuhelu – käsiohjelman mukaan ”kompleksi takaisinkytkentöjen verkosto”, jonka äänellinen olemus syntyy pitkälti reaaliajassa. Vapaan elektroakustisen improvisaation tunnelma oli voimakkaasti läsnä, ja konsertin päättänyt, hitaampi Set II, jossa mukaan liittyivät Reiterin gamba ja Tom Pauelsin sähkökitara, olisivat soivalta tunnelmaltaan voineet sopia myös Frekvenssin kaltaiseen, nykymusiikkiskenen ulkopuoliseen kokeellisen musiikin ohjelmaan.

Reiterin Improvisation for Pitch Pipes oli hitaasti kehittyvä kolmen huuliharpun vuoropuhelu, jonka mehukkaassa äänimaisemassa Ictuksen soittajat jäivät mehustelemaan kirpeiden intervalliensa huojunnalla toisistaan sisään ja ulos, vokaalivaihdoksella ylätaajuuksia suodattaen.

Sulavasti ja yllättäen perään jatkunut James Saundersin constant interchange of the most various kinds vaihtelee suuresti esityksestä toiseen, sallien esittäjilleen huomattavasti vapauksia, aina alkaen kulloisistakin valituista teksteistä. Esineiden, vihellysten, puheiden, nauhoitusten ja hengitysten vuoropuhelu oli hektistä, paikoin villiä, ja samalla arkisuudessaan häilyvän ohimenevää: räpytä, niin se ehti jo kadota. Bryn Harrisonin Return soolosähkökitaralle päinvastaisesti venytti aikaa leijumaan toistuvilla, huiluäänisillä melodianpalasilla, jotka jäivät efektien myötä kaikumaan toistensa alle. Lempeä ja pitkä sointi rentoutti lähes päiväunille saakka Teatterin pimeydessä.

///

Saksalaisen Ensemble Modern -nykymusiikkiyhtyeen nuorille ammattilaisille perustama International Ensemble Modern Academy jatkoi ohjelmaa alkuillasta Viitasaari Areenalla; yhtyeen sairastunutta kapellimestaria Alexander Sinan Binderiä astui lyhyellä varoitusajalla tuuraamaan Talea Ensemblen James Baker.

IEMA:n, ranskalaisen IRCAM-studion, Musiikin ajan ja Gaudeamus Muziekweekin yhteistilauksena syntynyt Hibernation oli animaattori Jenny Jokelan ja säveltäjä Sebastian Hillin yhteistyö, käytännössä kinokonserttina toteutettu lyhytelokuva musiikkeineen. Yksinäisyyden, eristäytyneisyyden ja masennuksen tunteita käsittelevässä teoksessa musiikki tuntui olevan ennen kaikkea valjastettu kuvallisen kerronnan tukemiseen, eli toteutti elokuvamusiikin tehtävää; Hillin aiempaan tuotantoon verrattaessa oli tonaalisten ja modaalisten elementtien runsas käyttö hyvin yllättävää, välillä jopa Philip Glassin jalanjälkiä kohti vaeltavaa. Emotionaalisesti musiikki tavoitti upean, symbolisen animaation tunnelman hyvin, mutta Musiikin ajan kontekstissa sen sävelkieli tuntui todella vieraalta. Jäin kaipaamaan nykymusiikin laajennetumman atonaalisuuden, spektraalisuuden ja hälyjen kädenpuristusta elokuvallisen affektinkäytön kanssa näiden kultaisella keskitiellä.

Amerikankuubalaisen Tania Leónin Indigena ammensi säveltäjänsä synnyinmaan perinnöstä, ja katurumban sekä karnevaalin vaikutteet rosoisine vaskineen paiskasivat kättä nykymusiikin kanssa. Afrokaribialaisuuteen johdattajana toimi ennen kaikkea Caique Sant’annan huikea trumpetinsoitto.

Israelinpalestiinalaisen, Berliinissä asuvan Samir Odeh-Tamimin Ahinnu II (suom. Minä kaipaan II) niin ikään tutkaili juuria ja identiteettiä. IEMA:n yhteiset pörisevät maisemat ja mehukkaat mikrotonaaliset viritykset ja polyfonisten linjojen kudelmat antoivat tilaa myös kiinnostaville lyömäsoitinväreille.

Konsertin suurimmat aplodit sai kuitenkin Philip Venablesin Illusion, joka oli sävelletty Ison-Britannian homoseksuaalisuuden dekriminalisoinnin täyttäessä 50 vuotta. Teos rakentui yhteistyössä kabareetaiteilija David Hoylen kanssa, jonka esityksen video toimi musiikin keskipisteenä. Hoylen provosoiva ja aggressiivinen queer-performanssi ryöpytti niin demokratiaa kuin sukupuolta, kannustaen kapinoimaan kaikkia rakenteita vastaan, jotka estävät ihmisten oikeuksia olla omia itsejään. ”Miten sotiminen voi olla normaalia ja hyväksyttyä, mutta sodomia ei?” Hoyle kysyi. Venables tarttui jokaiseen jaksoon sämpläämällä, jurnuttamalla videota edestakaisin, ja liittämällä siihen orkesterin rajun postmodernin pyttipannun, jossa oli niin ekspressionismia, kabareeta kuin internet-ajan meemiarvoa. Vaikka Musiikin ajan yleisö onkin luultavasti tottunut odottamaan provokaatioita ja lienee tavan kansaa keskimäärin suvaitsevampaa, herättivät Hoylen teesit radikaaliudessaan myös ajatuksia ja laajensivat omaakin Overtonin ikkunaani. Yhtä aikaa hauskaa ja tylyä – ja hyvin taitavaa.

Santeri Kaipiainen

7.7. konserttia ”Afraid of Nothing” Viitasaaren kirkossa klo 22:00 ei arvioitu.

Kritiikit