Vanhan ajan popkorni (engl. Popcorn Oldies) on Belgiassa 1970-luvulla vakiintunut underground-musiikin muoto. Alan deejiit soittivat ”pehmoa” ja epätavanomaista soul-, ska- ja viihdemusiikkia ja hidastivat kappaleita tavoittaakseen tietyn saundin ja verkkaisen swing-tanssin tempon. Työväenluokkaisen nuorison hallitsemasta paikalliskulttuurista piraattilevyineen ja satama-alueen tanssitemppeleineen laajeni kansainvälinen muoti, kuten tyypillistä musiikkikulttuurien kehitykselle on.
Kulttuurikriitikko, tietokirjailija ja filosofi Tommi Uschanovin kirjan Kuinka musiikkia käytetään viimeinen luku (”Musiikin ja tanssin suhteesta”) käsittelee popkornia. Luku on kirjan helpoiten avautuva. Suosittelenkin lukemaan kirjan takaperoisessa järjestyksessä. Nimittäin popkorni-luku auttaa ymmärtämään kirjan moneen suuntaan hersyvää tematiikkaa. Samalla se tarjoaa alkupuolen teoreettisille johdatteluille käsin kosketeltavaa syvyyttä.
Musiikkifilosofia on usein mielenkiintoisinta silloin, kun se käsittelee klassista estetiikan kysymystä tiettyä soivaa ilmiötä eli ainutlaatuista aineistoa vasten. Uschanov avaa popkornin avulla kysymystä musiikin merkityksistä. Samalla hän pohtii musiikin tavaraluonnetta, jonka äänentoistoteknologia on mahdollistanut.
Kuten kirjan nimi kertoo, Uschanov korostaa musiikin merkitysten rakentumista sen käyttötavoista, kuten dj-tekniikoista, kokoelmalevyistä, keräilystä ja klubikulttuurista. Toisenlaisia merkityksiä rakentaa vaikkapa sinfoniakonsertti hiljaa istumisineen, taputuksineen, käsiohjelmineen ja väliaikoineen.
Kirjan kansikuvassa neljä naista soittaa lp-levyjä kotioloissa 1960-luvun alussa. Kuva ilmentää musiikkikulttuurin suurta murrosta, joka Uschanovia kiinnostaa: Musiikki on yhä useammin äänite elävän esityksen sijaan, kuuntelija voi itse valita kuuntelemansa musiikin ja kuunteluajankohdan. Hän voi kantaa musiikkia mukanaan ja nauttia siitä vaikka yksin. Digitaalinen teknologia on sittemmin kiihdyttänyt murrosta uusiin ulottuvuuksiin.
Feministiä kannessa ilahduttaa naisten esittäminen muutostoimijoiksi, mikä tasapainottaa kirjan sisäkuvituksen miesgalleriaa.
Uschanov kirjoittaa klassisesta musiikista, jazzista ja populaarimusiikista nostaen esiin harvinaisempia genrejä ja ilmiöitä. Samalla teemat ovat yleiskiinnostavia: musiikkikritiikki, musiikkimaku, musiikin ja kielen suhde sekä äänitemuotoisen musiikin luonne. Kirjoittajaa kiehtoo erityisesti se, miten nämä teemat muuntuvat tallennetun musiikin ja suoratoistopalvelujen aikakaudella.
Toisaalta kirjan pohjavireenä on kolahtamisen estetiikka eli musiikin mielihyvä, joka motivoi meitä musiikin ja siitä kirjoittamisen pariin. Monesti kysymisen tapa on vakiintuneita ajatusratoja ravistelevaa, kuten: Miksi lauluissa on sanat?
Kuvien runsas käyttö sointuu kirjan esseistiseen tyyliin, jossa kulttuurihistorialliset ja filosofiset kysymykset yhdistyvät kirjoittajan henkilökohtaisiin kokemuksiin ja mieltymyksiin. Kirjassa on keskustelun tunne. Mainio on 2. luvun (”Eräitä musiikin käyttötarkoituksia”) loppu, jossa kirjoittaja kertoo, mistä kaikesta musiikissa hän pitää.
Wittgensteiniin pohjaten Uschanov tuo kirjassaan monin tavoin esiin, että musiikin merkitys on se, miten, missä ja mitä varten sitä käytämme kulttuurissa ja yhteiskunnassa.
Musiikin merkitysten kehkeytyminen sen käyttöyhteyksistä onkin kulttuurisen musiikintutkimuksen peruspilari. Ajatukseen liittyy oleellisesti se, miten nämä käyttöyhteydet myös koodautuvat musiikin soivaan ainekseen, kuten sointiin, tekniikoihin ja tyyleihin. Tätä lienee laajimmin tutkittu wieniläisklassisessa musiikissa (esim. topos-tutkimus), elokuvamusiikissa sekä angloamerikkalaisessa populaarimusiikissa.
Uschanov kuitenkin ammentaa myös kulttuuriselle musiikintutkimukselle vastakkaisesta formalistisen estetiikan käsitteistöstä. Tämä näkyy sellaisissa ilmaisuissa kuin ”musiikki itse”, ”absoluuttinen musiikki”, ”ulkomusiikillisuus” ja musiikin liittyminen musiikin ”ulkopuolisiin” asioihin.
Moni tutkija vierastaa näitä ilmaisuja, koska ne olettavat olemassa oleviksi musiikillisia merkityksiä, jotka eivät ole kulttuurisia. Muissa taiteissa tällaista rajaa taiteen ja yhteiskunnan välille ei yleensä vedetä: harvoin kuulee puhetta ulkokirjallisuudesta, ulkoteatterillisuudesta, ulkoelokuvallisuudesta tai ulkokuvataiteellisuudesta. Ehkä Uschanov voisi seuraavassa kirjassaan pohtia, mistä tässä musiikin varjelemisessa ”ulkopuolelta” oikein on kyse.
Susanna Välimäki