Nöyryydestä syntyy syvällisyys

Camilla Nylundin ja Susanna Mälkin yhteistyö sujui harmonisissa merkeissä. ©Harri Kuusisaari

Richard Straussin Neljä viimeistä laulua, Vier letzte Lieder, on niitä klassikoita, joiden historiallista erityislaatuisuutta ei suosiokaan ole syönyt. Nykyisessä maailmantilanteessa vuonna 1948 syntynyt sarja tuntuu taas ajankohtaiselta – onhan se hyvästijättö kokonaiselle aikakaudelle. Straussin oman taiteen temppelit oli pommitettu raunioiksi, ja samalla uudenlainen tietoisuus ihmiskuntaa uhkaavan joukkotuhon mahdollisuudesta oli tullut selväksi. Samalla laulusarjassa kuitenkin hehkuu kiitollisuus elämälle ja sen kauneudelle.

Millaista on se syvällisyys, mitä tässä musiikissa tarvitaan? Mitä enemmän olen sarjan esityksiä ja levytyksiä kuunnellut, sitä selvemmäksi on tullut se, ettei se ole ainakaan vokaalista paisuttelua eikä ylikypsää tähdentelyä, vaan se liittyy puhtauteen ja  yksinkertaisuuteen. Camilla Nylund, suomalaisten sopraanojen Strauss-kuningatar numero yksi, löysi sen koskettavalla tavalla Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa.

Nylund on laulanut sarjaa vuosikymmenet ja saanut siihen perspektiiviä säveltäjän oopperarooleista. Niin aristokraattinen tulkki kun Nylund onkin, hänellä on kyky pelkistää asiat niin, että egoistinen omanarvontunto ei ole tärkeää vaan sisäinen ydin. Tämän on saattanut huomata hänen Ruusuritarin marsalkattaren tai Capriccion kreivittären tulkinnoissaan, jotka ovat vuosien mittaan vain kypsyneet. Suvereeni taito on antanut tilaa olemisen ihmettelylle.

Vier letzte Liederissä Nylund palasi jälleen inhimillisten peruskysymysten äärelle. Sopraano ei hehkunut täysillä vaan soi usein pidätellysti, suoraan runojen resignoituneen tunnelman mukaisesti. Ilmaisu oli yhtä aikaa kaiken kokenutta ja lapsenomaista, ja iltaruskon tunnelmat saivat sekä hehkua että tietoisuutta kaiken katoavaisuudesta. Kaikessa säilyi aina pitkä perspektiivi ja tarkka suhde orkesteritekstuuriin – jonka juuri oikeasta balansoinnista kiitos myös Susanna Mälkille ja Helsingin kaupunginorkesterille.

Orkesteri ei vain levitellyt makeita sointeja ja melodioita vaan maalasi keskittyneen ja kokonaisen maiseman tarkkapiirteisine sooloineen. Näin tulkittuna en kokenut musiikin ja runojen välillä samaa ristiriitaa kuin mitä käsiohjelman teosesittelijä. 

Nylund on säilyttänyt äänessään lyyrisen värin, vaikka se onkin tummentunut ja saanut keskirekisterissä ytyä. Tämä mahdollistaa juuri nyt koetun sävyjen moniulotteisuuden. Hän debytoi kesäkuussa Wagnerin Isoldena Zürichin oopperassa, ja on jännittävää kuvitella, miten hän sopraanorooleista vaikeimman tekee. Hän teki viisaasti tarttuessaan siihen vasta nyt. Toivottavasti tulkinta saadaan kuulla myös Suomessa, edes konsertissa.

Neljän viimeisen laulun päättävä Im Abendrot siteeraa Straussin varhaisempaa orkesterirunoa Kuolema ja kirkastus, ja olikin hyvä ohjelmistoidea esittää se konsertin päätteeksi. Teoksen kulkua kuvaa runo, jonka säveltäjä itsekin hyväksyi ja painatti partituuriin. Se kuvaa taiteilijan kamppailua kuoleman kanssa, elämänhalun viriämistä, muistoja nuoruuden leikeistä aikuisuuden intohimoon ja lopulta kuoleman kansa välit sovittavaan kirkastukseen. Tarinan ei kannata antaa kahlita mielikuvitusta, ja nytkin oleellisinta oli se lyyrisesti hehkuvien värien ja tapahtumallisten taitteiden flow, jonka Susanna Mälkki erinomaisesti tavoitti.

Mälkin käsissä HKO:sta on tullut ihanteellinen Straussin ja muun myöhäisromanttisen saksalaisen musiikin tulkki, mikä on hienoinen yllätys hänen kautensa alun virittämiin odotuksiin nähden. Kyllä, alusta asti havaittavissa ollut pyrkimys tarkkuuteen, soinnin läpikuultavuuteen ja joustavuuteen oli läsnä, mutta nyt mukaan on saatu myös aimo annos lämpöä ja tekstuuria sitovaa värien rikkautta. 

Konsertin aluksi kuultiin kantaesityksenä Sampo Haapamäen Historia, joka oli HKO:n tilaamien Helsinki-variaatioiden viimeinen osa. Teosten lähtökohtana oin viittaus johonkin ennen vuotta 1945 kirjoitettuun suomalaiseen teokseen, ja Haapamäen silmätikuksi tuli Aarre Merikannon Schott-konserton (1924) 12-sävelsointu – ensimmäinen laatuaan suomalaisessa musiikissa.

Tämä viittaus ei jää ainoaksi vaan luo vain pohjan Haapamäen omille mikroharmonioille ja poukkoiluille musiikin historiassa. Teoksessa viitataan yli 80:een teokseen, ja vyöry on niin valtava, ettei lainoista ehdi hahmottaa kuin murto-osan. Teos on tehty jättiorkesterille, ja Susanna Mälkki teki suurtyön tekstuurin eriyttämisessä. Niin jännittävä vuoristorata kun Haapamäen Historia onkin, sen tapahtumatiheys aiheuttaa paikoin jo harmauden tunteen.

Harri Kuusisaari

 

 

 

Edellinen artikkeliMediasakset 5 2022
Seuraava artikkeliToukokuun näköislehti