Tänään netti on digitaalikirjasto, ja yhteisen muistimme ja sivistyksemme olemme siirtäneet kännykän sovellutuksiin. Elämme keskellä kiihtyvää kognitiivista vuoristorataa, jossa avainsanat ovat etä ja pirstaleinen.
Klikkaa mua -hyperlinkkiyhteiskunta on digiversio Mallarmén totaalisesta kirjasta, Borgesin fantasioista ja ensimmäisen Darmstadt-aikakauden avoimesta muodosta, jossa loogisesti etenevä tarinallinen jatkumo ei ollut se oleellinen asia. Piilaakson huppari-profeettoja ei kuitenkaan kiinnosta syväkokeminen tai se, miten kauan vietämme aikaa yhdellä sivustolla, heitä kiinnostaa meidän seuraavat askeleemme. Nykyversio vanhasta akateemisesta alaviitteestä on hyperlinkki. Mitä enemmän kierrätystä saat aikaiseksi sitä merkittävämpi olet – aiheen analyyttisellä terävyydellä tai perusteluilla ei ole tässä merkitystä.
Googlen ärsyttävin mutta myös vaarattomin vihollinen onkin Proustia ja Wagneria ihannoiva, vanhoillinen, sisäisesti tasapainoinen yksityisyyttä ja yhtenäisyyttä vaaliva kokija, joka pystyy keskittymään tuntikaupalla samaan asiaan. Toisaalta häntä ei enää lasketa vaikuttajaksi, hänhän äänestää vaaleissa vain yhdellä äänellä.
Googlen ärsyttävin mutta myös vaarattomin vihollinen on Proustia ja Wagneria ihannoiva, sisäisesti tasapainoinen yksityisyyttä ja yhtenäisyyttä vaaliva kokija.
Objektiivinen instrumentalismi on itsessään kiehtova lisäys arkeemme, joskaan se ei kerro, miten liikutumme ja miten koemme jatkumoita. Pelottavaksi tämä muuttuu, kun alamme keskustella siitä, miten arvotamme taiteellisia elämyksiä ja miten tulkitsemme ympärillämme nousevia tilastoja. Miten tämä vaikuttaa rahoitukseen ja taiteelliseen päätöksentekoon?
Taidelaitoksille tahdin kiihtyvyys aiheuttaa haasteita. Kärsimättöminä toivomme elämyksen tuottajilta enemmän ja enemmän. Instituutiot nähdään elämystavarataloina, jotka tuottavat perustoiminnan lisäksi streamattuja innovatiivisia tempauksia, jotka aikaansaavat pilviyhteisöpöhinää.
Saavutettavuus kunniaan, mutta kun innovoidaan yhdessä juustohöylättyä kulttuuria kadunkulmaan, jossa valvontakamerat laskevat ohikulkijoita, mistä on kyse? Onko maistiaisten kohderyhmä ohikiitäjä vai päätöksentekijä?
Mihin taas kriitikon vanhentuneita arvioita esityksistä tarvitaan, jos koko yleisön mielihyvätuntemuksia voidaan mitata reaaliajassa? Olisiko kulttuuriaktiivisuusranneke, joka pisteyttäisi eri esitykset ja saavutukset, vaihtoehto toimintakertomuksia ja apurahahakemuksia varten? Sillä havainnoitaisiin taiteen terveydellisiä vaikutuksia, ja ohjelma kertoisi samalla, millaista sisältöä ei kannata suunnitella tulevaisuudessa.
Moni on joka tapauksessa vapaaehtoisesti luopunut yksityisyydestä. Mihin sitä tarvitaan? Naiivi teflonoptimismi aiheuttaa vähemmän harmia kuin älyllis-eettinen mutruilu. Huxleyn ja Orwellin viiltävät tulevaisuusskenaariot näyttävät tänään julmuudessaankin lempeiltä. Liikumme eettisesti vaarallisemmilla vesillä kuin koskaan, samalla kun vaiennamme yhtenäisyyden nimissä vaikeat kysymykset hymiöillä.
Eteläkorealainen filosofi Byung-Chul Han puhuu hyperkulturisaatiosta, kommunikaatio-orgioista ja yhteiskunnan väsymyksestä, kun sellaiset polarisaation kuin sisäinen – ulkoinen, henkilökohtainen – vieras, positiivinen –
negatiivinen on lakkautettu. Focaultin kurinpidollinen yhteiskunta on muuttunut saavutus- ja suoritusyhteiskunnaksi.
Internetin varhaisvuosia leimasi kyberoptimismi: romantisoitiin tulevaisuutta. Tänään suhtautuminen on pragmaattinen ja markkinakeskeinen. Tappoiko aikamme itsekseen höpöttävä digiseniori, selfie-hautausmaanakin tunnettu Youtube kyberidealismin?
Johan Tallgren