Tätä kirjoitettaessa mediat ovat täynnä pulinaa siitä, mitä tapahtuu koronaepidemian jälkeen. Miten asioita avataan, miten päästään vapaaksi, miten elämme tästä eteenpäin, mikä muuttuu ja mikä ei?
En malta olla osallistumatta tähän leikkiin, vaikka suurin osa ennusteista menee päin seiniä. Tämän kirjoitelman voi sitten kaivaa parin vuoden päästä esiin ja nauraa makeasti. Mutta on kuitenkin hienompaa olla väärässä kuin olla olematta yhtään mitään.
1. Korona-aikakausi on tuonut lukuisten ihmisten tietokoneisiin ja tv-vastaanottimiin tuotantoja, joista aiemmin ei osattu edes haaveilla. Olemme sitten kaikki yrittäneet uskotella itsellemme, että tämähän on hienoa ja toivottavasti kaikki striimaukset jatkuvat aina vain ja että parilla klikkauksella voi seurata vaikkapa La Scalan uusinta tuotantoa suorana lähetyksenä. Innokkaimmat kansalaiset ovat jo sitä mieltä, että tässä on musiikin ja esittävän taiteen tulevaisuus.
Ja onhan se hienoa. Mutta nyt tekee mieli kysyä: oletteko kokonaan unohtaneet, että konsertin ehkä olennaisin kokemus on se, että se tapahtuu akustisessa fyysisessä tilassa? Siksi Eurooppaan on rakennettu jo satojen vuosien ajan kulttuuritemppeleitä, siksi uusia musiikin pyhättöjä rakennetaan yhä edelleen eri puolille maailmaa. Niissä ääni kiertää tilassa ja akustiikka on aivan keskeinen instrumentti koko touhussa. Wienin Musikvereinin, Amsterdamin Concertgebouw’n tai Tokion Suntory Hallin akustiikkaa ja tilakokemusta ei millään konstilla saa mahtumaan olohuoneeseen, vaikka sinne ostaisi hurjapäisimmänkin hifistin vaatimat vempaimet.
Siksi ennustan, että striimauksista kyllä tulee mukava, tärkeä ja näkemyksiä avartava lisä kulttuuritarjontaan. Mutta ei itse perustuote mihinkään katoa.
2. Nuorena pilkkasin mielelläni poroporvareita, jotka tulevat konsertteihin vain tavatakseen väliajalla toisiaan ja vaihtaakseen uusimmat juorut viinilasin äärellä. Mieluusti pilkkaan samaa sakkia edelleenkin, tosin vilkaisu peiliin vaientaa aika tehokkaasti teinikapinani. Ja nyt vieläpä huomaan järkytyksekseni, että kaipaan nimenomaan niitä kohtaamisia väliajalla vähintään yhtä paljon kuin itse konsertteja. Joten pitäisiköhän koronanjälkeisessä ajassa venyttää reilusti väliaikoja ja lyhentää itse konsertteja, jotta seurustelulle jää enemmän aikaa?
Jos jonkun mielestä väliajattomat konsertit ovat hienoja, olkoon sitten niin. Mutta antakaa meille muille takaisin viininhuuruiset juorumme ja tyhjänpäiväiset väliaikapuheemme!
3. Taisin vuosi sitten toivoa, että pandemia opettaisi taide-elämälle residenssiajattelua. Tällä tarkoitan sitä, että taiteilijat eivät lentelisi ympäri planeettaa pistokeikoilla vaan pysyisivät yhdessä kaupungissa pitempään. Näin sekä hiilijalanjälki pienenisi että vaikuttamisjalanjälki kulloiseenkin yhteisöön kasvaisi. Ja näin ehkä syntyisi aidosti jotain uutta ja merkityksellistä paikallisessa ilmapiirissä.
Nyt ennustan, että ne taiteilijat, joilla on aitoa kansainvälistä kysyntää, lentelevät jopa aiempaa enemmän paikasta toiseen siinä vaiheessa, kun rajat ovat taas auki. Tämä siksi, että kysyntä on valtava – ja myös siksi, että jopa ns. suurilta tähdiltä tulot ovat pudonneet rajusti. Kassavajetta on pakko täyttää, ja houkutus laajojen yleisöjen kohtaamiseen on suuri.
4. Pandemia on lopullisesti tuonut esiin taidemaailman syvän epätasa-arvon. Onhan se toki ennenkin tiedetty, mutta nyt se on paljaana näkyvillä kaikessa karuudessaan.
Tässä kohtaa on epäkorrektia sanoa näin mutta sanon kuitenkin: talouden julmat lait kysynnästä ja tarjonnasta eivät pandemian jälkeen katoa minnekään. Tarjontaa on yksinkertaisesti liikaa ja kysyntää aivan liian vähän kaikesta siitä tuotekirjosta, jota taiteeksi kutsutaan. Valtava tarjonta on kuluttajien riemu, mutta tarjonnan tuottajille se tarkoittaa jatkuvaa taloudellista epävarmuutta.
Tosin eihän tämä kenellekään uutinen ole, enkä usko, että yksikään taiteilijuudesta haaveileva kuvittelee, että ala olisi helppo. Taiteilija haluaa taiteilijaksi silläkin uhalla, että tietoa tuloista ei ole.
Kulttuuri ja taide joutuu edelleen todistamaan tarpeellisuutensa joka päivä, enkä usko, että pandemia asiaa miksikään muuttaa – ei siitäkään huolimatta, että nyt ymmärrämme vaikkapa musiikin merkityksen paremmin.
Silti pandemia ehkä opetti, että iso osa taidemaailman toimijoista on täysin tyhjän päällä, ja samassa asemassa on heitä tukeva pitkä alihankkijoiden ketju. Luvassa on melko varmasti ainakin pieniä tekoja, rakenteiden parantamista ja räikeimpien epäkohtien korjaamista
KAI AMBERLA
