Sävellysoppilaani oli esittänyt omaa musiikkiaan yleisölle ja pohti sen saamaa vastaanottoa. Joku kuulijoista oli kokenut hänen uusimpressionistisen sävelkielensä liian modernina, mikä sai oppilaan miettimään, pitäisikö hänen säveltää tyylillä, joka olisi yleisölle tutumpaa ja jota yleisö voisi pitää kauniina. Tämä herätti paljon kysymyksiä. Pohdimme sävellystunnilla, että jos hän säveltäisi esimerkiksi Mozartin, Bachin tai Sibeliuksen tapaan pyrkiäkseen miellyttämään yleisöä, missä olisi säveltäjän oma ääni ja itseilmaisu? Mikä on tämä yleisö, jota pyritään miellyttämään, ja mikä olisi teoksen uutuusarvo vai tarvitaanko sitä? Mikä ylipäätään musiikissa on uutta, mikä vanhaa ja missä menevät niiden rajat?
Olen usein kuullut kysyttävän, kuinka enää voi säveltää mitään uutta. Eikö kaikki ole jo moneen kertaan keksitty? Samaan tapaan varmaankin ajateltiin Mozartin aikana, eikä gregoriaanisen musiikin aikana voinut kuvitella moniäänistä fuugaa. Jollekin sata vuotta sitten keksitty dodekafonia kuulostaa uudelta, toiselle spektrimusiikki ja kolmannelle hälymusiikki. Tyylit ja keinot ovat monet. Pluralismi on musiikin monimuotoisuutta, joka ei tunne mielikuvituksen tai estetiikan rajoja.
Joonas Kokkonen totesi vuonna 1967, että taide pyrkii luomaan uutta todellisuutta. Se luo sanoin, sävelin ja värein uusia hahmoja ja uusia ajatuksia, joita ei sellaisenaan aikaisemmin ole ollut olemassa. Taiteessa mennyt ja nykyaika elävät rinnakkain, mutta aikaansa seuraava taiteilija ottaa niihin jollain tavalla kantaa omalla taiteellaan tai esittää ne uudessa valossa. Paavo Heinisen mukaan taideteoksessa on kyse siitä, että se osaa sanoa ”minä olen”. Kukaan ei vaadi, että sen pitäisi osata, mutta ilman sitä se on sama teos kuin jokin muu. Sävellyksellä on identiteetti, joka on eri kuin jollain toisella sävellyksellä.
Entä millainen taide koetaan kauniina? Viktoriaanisen ajan britit pitivät afrikkalaisia veistoksia rumina, kun muutama vuosikymmen myöhemmin edvardiaanisen ajan ihmiset kokivat samat veistokset kauniina. Jos sävellysoppilaani pyrkisi säveltämään kaunista musiikkia, pitäisi määritellä, millainen musiikki tässä ajassa koetaan kauniina. Helmut Lachenmannille kauneuden havaitseminen on pysyvästi yhteydessä todellisuuttamme ilmentävien ristiriitojen havaittavaksi tekemiseen, sillä se, että tekee ne havaittavaksi, on niiden tekemistä voitettaviksi. Tekemällä taidetta siis ratkaisemme olemassaoloon liittyviä perustavanlaatuisia kysymyksiä. Käykö niin, jos uusien teosten tavoitteena on olla jäljitelmiä niiden edeltäjistä? Taidekäsityksemme on aikojen saatossa laajentunut ja jatkaa laajenemistaan, jos emme pelkästään tukeudu jo aiemmin kuultuun ilmaisuun.
Claude Debussylle musiikki oli ”kuvitteellinen maa, sellainen, jota ei voi löytää kartasta”. Jokainen säveltäjä kartoittaa teoksillaan omaa musiikillista maaperäänsä. Tekijästä riippuen tämä alue on joko tarkkaan rajattu tai laaja-alainen, ja tekijä voi myös ilmentää eri teoksissa eri puolia ihmisyydestä ja niistä maailmoista, joissa säveltäjä liikkuu.
Maaliskuussa vietetyn Musica novan säveltäjävieras Clara Iannotta totesi festivaalilla, että hän säveltää juuri sellaista musiikkia, jota itse haluaa kuulla, ja se tapahtuu yleisön reaktioista riippumatta. Musiikki on hänelle niin syvältä kumpuavaa ilmaisua, että teostensa esityksissä hän kertoi tuntevansa itsensä alastomaksi. Janne Nisosen johtaman Helsingin kaupunginorkesterin where the dark earth bends -teoksen esityksen innostuneen vastaanoton jälkeen Iannotta sanoi olleensa ennen konserttia vakuuttunut, että hänet ja teoksessa esiintynyt kokeellinen RAGE Thormbones -duo heitetään ulos kesken konsertin. Toisin kävi. Myös konsertissa olleet nykymusiikkiin vihkiytymättömät veljenpoikani kokivat teoksen hälymaisemat fantastisina. Soinnit yhdistyivät heille tuttuun pelien ja elokuvien narratiiviin, ja samalla niissä oli heille jotain uutta. Musiikki vei myös kuulijan kuvitteelliseen maahan, jota ei löydy kartasta.
Minna Leinonen
