1 Piti matkustaa maapallon toiselle puolelle Australian Perthiin oppiakseni, että vielä on kiukkuisia taiteilijoita, jotka uskovat muutoksen mahdollisuuteen ja jotka jaksavat yrittää vaikuttaa politiikkaan – ja ehkä peräti tehdä vallankumouksen, tosin naurussa suin.
”Luova aktivismi” on käsite, johon en juuri ole Euroopassa törmännyt. Käsitteellä tarkoitetaan suurin piirtein samaa kuin vaikkapa Elokapinan vaikuttamisyrityksillä ympäristöpolitiikassa. Luova aktivisti voi olla esimerkiksi kiinnostunut siitä, mitkä tahot tukevat taidetta. Australiassa se tarkoittaa ilmastotuhoja aiheuttavia kaivosyrityksiä, jotka imagoansa kiillottaakseen tukevat mielellään taidetta. Pitäisikö niiden rahoille sanoa ei?
Perthissä toimiva pvi collective -taiteilijaryhmä tekee erilaisia tempauksia niin verkossa kuin kaduilla. Kollektiivin yksi viha-rakkauskohde on kaivosjätti Rio Tinto, joka tekee satumaisia voittoja hiiltä louhimalla ja samalla tukee avokätisesti taide-elämää. Voiko tällaista tukea hyväksyä, jos taidelaitos tai yksittäinen taiteilija samalla väittää pitävänsä ilmastotyötä tärkeänä? Ei voi, sanoo kollektiivi. Se jakaa tämän kysymyksen inspiroimana ”Artwash Awardin” taholle, joka yrittää taidepestä syntistä imagoaan syytämällä rahaa taiteeseen. All kinds of sh*tf@ckery -alaotsikoitu gaala antoi viimeksi pääpalkinnon Woodside-energiajätille, joten Rio Tinto jäi tällä kertaa toiseksi.
Mitä tällaisilla tempauksilla tavoitellaan? Ainakin halutaan tuoda esiin, että taidemaailma on naiivi ja tekopyhä – ja ennen kaikkea naurettava – hyväksyessään lahjoituksia yrityksiltä, jotka tekevät voittoa ympäristön kustannuksella. Mutta on kollektiivilla ratkaisukin sponsoroinnin eettisiin ongelmiin: se on perustanut ikioman ”extra ordinary stock market” -järjestelmän, jonka portfolioon voi kuka tahansa tehdä sijoituksia viiteen eri kategoriaan: play, hope, disruption, failure, revolution (leikki, toivo, häiriö, epäonnistuminen ja vallankumous).
2 Suomessa on vallassa hallitus, joka änkyröi ympäristökysymyksissä ja jonka mielestä asiat paranevat leikkaamalla, säästämällä ja hilpeästi saksia promootiokuvissa heiluttelemalla. Säästöt tosin koskevat vain niitä, joilla ei ennestäänkään ole mitään. Kaltaiseni hyvätuloinen ihminen huomasi ihmeekseen maksavansa vähemmän veroja tänä vuonna, vaikka kaikki kuulemma osallistuvat. Mutta anteeksi: unohdin, että toki olutveron lasku hiukan lohduttaa pienituloisia, sillä tölkki kaljaa maksaa nyt kolme senttiä vähemmän kuin edellisvuonna! (Sivutuotteena valtio menettää kymmeniä miljoonia euroja verotuloja, mutta viis siitä.)
Luovia aktivisteja ei täällä juuri näy. Alistunut apatia taitaa olla todellisempi kuvaus taide-elämästämme.
Kukaan ei kiistä, etteikö talouskuri olisi tarpeen ja etteikö erilaisista saavutetuista eduista olisi syytä tinkiä. Mutta hyvin vaikea on ymmärtää ideologista illuusiota siitä, että hyvinvointia ja kasvua voitaisiin luoda säästämällä ja rakenteita tuhoamalla.
Taiteelle Orpo-Purran hallitus tarjoaa lähinnä hallitusohjelmaan kirjattuja korulauseita ja kertoo, että alaa on toki kuultu. Kuunneltu ei kuitenkaan ole. Taiteelta leikataan jo tänä vuonna miljoonia, ja meno vain kovenee tulevina vuosina.
Ainoa vähäinen valopilkku on opetus- ja kulttuuriministeriön johdolla tehtävä kulttuuripoliittinen selonteko, joka annetaan eduskunnalle syksyllä. Selonteko yrittää visioida kulttuuripolitiikan päälinjoja 20 vuodeksi eteenpäin. Kansanedustajat siis pakotetaan käymään keskustelua ja ottamaan kantaa kulttuuripolitiikkaan! Olen jo hankkinut popcorneja esitystä odottaessani.
Vaikka tällä hetkellä ainoa kulttuuripoliittinen todellisuus on rahan väheneminen, ei selonteon pidä juuttua siihen. Jos selonteko julistaa, että julkista investointivaraa ei 20 vuoden kuluttua ole nykyistä enemmän, se vie pohjan koko projektilta. Politiikassa on voitava tehdä valintoja eikä julistaa alistuneesti, että ”vaihtoehtoja ei ole”. Siksi tulevaisuusskenaarion pitää olla kasvua tavoitteleva niin kulttuurialan laajuuden kuin resurssien suhteen.
3 Lopettaminen on aina vaikeaa, mutta jos on vuosikausia roikkunut tietyssä asemassa, pitäisi ymmärtää lopettaa ajoissa. Kyllä vaan, puhun nyt itsestäni ja tästä kolumnipalstastani, jonne olen sepustellut sekavia aatoksiani jo yli 20 vuotta. Hauskaa ja kiinnostavaa on ollut, mutta silti olen päättänyt, että tämä on viimeinen kolumnini tässä lehdessä. Uusi aika tarvitsee uusia ääniä ja uusia ajatuksia, ja varmimmin niitä syntyy päästämällä uudet ihmiset ääneen.
Kiitoksia monista kommenteista, vastaväitteistä, kehuista ja muutamista kiukkuisista haukkumisista vuosien varrella. Taiteesta pitää keskustella, siitä pitää olla mielipiteitä – ja asioista pitää uskaltaa olla erimielisiä, joten keskustelu jatkukoon.
Kai Amberla
