Kun toimin 1980-luvulla nuorena säveltäjänä sanomalehti Uuden Suomen musiikkikriitikkona, tuli joitakin kertoja pöytäkeskusteluissa puheeksi kriitikon pätevyys. Eräs kollega lainasi Seppo Heikinheimoa, jonka mukaan ollakseen uskottava kriitikon tulee olla oppiarvoltaan tohtori.
Kaikista Helsingin Sanomien kriitikoista ja kulttuuritoimittajista ei tullut tohtoreita, meidän porukastamme joistakin, mutta ymmärrän, mitä Heikinheimo tokaisullaan tarkoitti: Taiteesta, esimerkiksi musiikista kirjoittavalla tulee olla muutakin lukutaitoa kuin tekstin ymmärtäminen. Mielipiteen, julkihuudon kuulemastaan, näkemästään voi esittää oman taustansa siivittämänä, mutta ilman alan koulutusta substanssin kokonaisvaltainen ymmärtäminen voi jäädä ohueksi.
Samainen Heikinheimo sanoi eri yhteyksissä myös, että ”ei tarvitse olla lehmä tietääkseen onko maito hapanta”. Kyllä, objektiivinen tarkkailija voi kuvata onnistuneesti kokonaisuuksia, joita sormituksiin tai riveihinsä perehtynyt ammattilainen katsoo liian läheltä.
Myöhemmin journalistisia kriitikonsaappaita ovat koetelleet jalkoihinsa useat erilaisista lähtökohdista edenneet kirjoittajat; monet ovat kehittyneet harrastuneisuudessaan kiitettävästi, ja mikä kiinnostavaa, he ovat oppineet kirjoittamaan lukijalle ihmisen äänellä, joka helposti unohtuu musiikin ammattikirjoittamisesta.
Itselleni kritiikin kirjoittaminen taideteoksista, musiikista tai kirjoista pohjaa Theodor Adornon ideaan, jossa teosta lähestytään sen omien rakennemetodien kautta. Siinä ei pelkkä maidonmaistelu auta. Adornon asettama haaste kiteytyi ajatukseen: onko kriitikon ”ystävä” itse työ vai sen tekijä.
Sosiaalisessa mediassa läikkyi myrsky vesilasissa, kun Helsingin Sanomat julkaisi taannoin kulttuuritoimittajan työpaikkailmoituksen. Ilmoitusta kommentoivien kulttuurin ammattilaisten ja aktiiviharrastajien järkytys oli suuri. Nyt se luki ilmoituksessa: Lehti tunnustautui olevansa alle 45-vuotiaiden asialla. Tämä voi tietenkin tarkoittaa sitä, että lehdessä koetaan olevan vajausta kirjoittajista, jotka hallitsevat tätä ikäluokkaa kiinnostavat ilmiöt.
Työpaikkailmoituksen järkyttävin tieto sosiaalisen median lauman mielestä oli se, että uudelta toimittajalta vaaditaan näyttöjä maksuhalukkuuden herättämisestä.
En usko, että tämä tarkoittaa pelkästään taitoa luoda otsikointia, jolla saadaan digiajan mainostuloa, sillä maksavat tilaajat haluavat sisältöä, joka herättää halua sitoutua ja luottamusta siihen, että toimitus on hereillä. Kansainvälisten ilmiöiden raportointi tulee Suomessa usein jälkijättöisesti ja toisen käden tietojen perusteella. Se vaatisi hulppeaa matkustusbudjettia. Ulkomaisten lehtien juttujen raportointi ei ole uutisjournalismia parhaimmillaan. Tässä kulttuurin uutistiimin uudella ketterällä jäsenellä olisi oiva haaste löytää uutta näkyvyyttä medialle.
Ymmärrän lukutaitoisen kypsän ikäluokan huolen kulttuurikirjoittamisen keskittymisestä pääosin stadionkonserttien maalailuun pienempien tapahtumien näkyvyyden kustannuksella. Klassisen musiikin tapahtumista kirjoitetaan yhä vähemmän, vaikka nyt eletty kesä oli täynnä mitä kiinnostavimpia tapahtumia ympäri Suomea, saati sitten ulkomailla.
Harva kuitenkin muistaa sen tosiasian, että Sanoma Oyj, johon Sanoma Media Finland kuuluu, on pörssiyhtiö, jonka tulee osakeyhtiölain mukaan tuottaa omistajilleen voittoa. Arvostan sitä, että lehti kertoo läpinäkyvästi tavoitteensa. Kaiken nyhröttämisen sijaan tilaaja voi vapaasti päätellä lukeeko tämän mediatalon sisältöä vai hakeeko virikettä elämäänsä muualta. Aina voi ”äänestää jaloillaan”.
Pidin vuonna 2009 Suomen musiikkineuvoston seminaarissa esitelmän otsikolla Kulttuuri ja media, jossa kävin läpi kulttuurikirjoittamisen historiaa sekä loin katsauksen tulevaisuuteen ja niihin haasteisiin, joita mediatalot kohtaavat digitalisaation edetessä. Kun katselin nyt esitelmäni sisältöä, olin ennustanut mediamuotojen kehittymisen jokseenkin niin kuin se nyt on.
Printti tulee kuolemaan päiväaviisina pikkuhiljaa. Väistämättäkin printti on aina myöhässä. Ajantasainen monimuotoinen sisältövirta luo sen sykkeen, jossa nyt elämme. Itse asiassa tämä mahdollistaisi hyvinkin rikasta kirjoittamista kulttuuritoimituksissa. Digitaalisen analytiikan liikakäyttö sisällön suunnittelussa on virhe: esseitä, arvosteluja, kolumneja on vaikea lukea ja viettää niiden kanssa syväaikaa, jos niitä ei ole.
Alussa oli lehti ja siinä jutut, kuvat, ilmoitukset sekä mainokset. Kukaan ulkopuolinen ei tiennyt, missä silmä liikkui. Nyt on digimaailma ja toisessa päässä meitä tarkkaileva ja mittaava sensori, joka kertoo, minkälaisia me pohjimmiltaan olemme.
Kimmo Hakola