KIRJOITTAJA ON SÄVELTÄJÄ JA MUSIIKIN AJAN TAITEELLINEN JOHTAJA
Olemme siirtyneet huomaamatta musiikin ohjelmasuunnittelussa ja kuratoinnissa estetiikan aikakaudelta moninaisuuden aikakaudelle, jossa esiintyjien ja tekijöiden arvot nousevat pintaan, ja kaikki voidaan nähdä näiden merkitysten kautta. Eri taidelaitoksilla on omanlaisensa valmiudet ja mahdollisuudet reagoida identiteettipolitiikan toiveisiin ja aktivismin haasteisiin etsiessään uusia yleisöjä. Ohjelmakokonaisuuksien kuratointi on parhaimmillaan eri tarinoiden ja todellisuuksien yhteen tuomista. Se on vastakkainasettelua, jossa tekijät ja esiintyjät kohtaavat ja törmäävät luoden uusia tarinoita, jotka saavat meidät näkemään tuttuja asioita uudessa valossa.
Ehkä ei ole sattumaa, että tänä talvena sekä itsenäisyyspäivää että Musica nova Helsinkiä juhlitaan” yhdessä”-teeman ympäriltä. Yhteisöllisyyden korostus todentaa paradoksia verkottuneessa ajassamme. Moninaisuus voi tarkoittaa myös sitä, ettei meillä ole enää yhteisiä tarinoita tai kokemuksia samalla tavalla kuin aiemmin. Kertooko tämä osallisuuden inflaatiosta digitaalisella aikakaudella?
Mitä se kertoo ajastamme kuin Hufvudstadsbladet näkee aiheelliseksi alleviivata konserttikritiikin lukijalle, että tekstissä esiintyvät mielipiteet ovat kirjoittajan omia? Keskellä tekoälyn ristiretkiä on hyvä kysyä, onko lehti edelläkävijä kertoessaan, että kritiikin on kirjoittanut henkilö, joka ajattelee itse ja oli paikalla. Historianhan on täynnä meheviä tarinoita menneiltä vuosilta, jossa kriitikko lähti väliajalla ja kirjoitti konsertin loppupuolen arviot hatusta. Joskus se huomattiin, ajoittain ei.
Tämä kertoo myös siitä, että asiat, jotka aiemmin koettiin päivänselvinä ja yhteisinä, eivät ole sitä enää. Moni tila on todennäköisesti turvallisempi kuin aiemmin, koska olemme kaikki digitaalisesti läsnä valvomassa ja verkottumassa. Kriisiytyvä keskusteluilmapiiri kuitenkin signaloi alhaisempaa luottamusta, koska aiemmin vaietut asiat tuodaan pinnalle.
Tasa-arvon toteutumisen vahtiminen kilpailuissa ja oopperoiden imperialistisen historian paheksunta ovat klassisen musiikkikentän tiedostavan kauhistelun tuttuja ja turvallisia klassikkoja. Murroskausi historiassa tuo aina aktivismisin pinnalle. Jotkut tiedostavista ja poliittisista teoksista ja teoista jäävät historiaan, enemmistö tulee siirtymään historiaan aikakuvina, jotka eivät selvinneet kestävästä kehityksestä. Tänään moni nuori tekijä ei enää edes unelmoi historiaan jäävästä mestariteoksesta, sellainen tuntuu vanhoilliselta kriisiytyneessä ajassamme. Aikana, jolloin imperialismi näyttää tehneen digiloikan, uusia syvällisiä näkökulmia kaivattaisiin näihin haasteisiin.
Luigi Nonon ja muiden samppanjakommunistien 1960-luvun poliittiset oopperat ja vokaaliteokset pursuilivat maailmanparannusta ja manifestointia, ne olivat oman aikansa lapsia. Manifestit harvoin vanhenevat tyylikkäästi. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, onnistuuko oman aikamme tiedostava ekokriisimusiikki lunastamaan paikan historiasta tavalla, joka kestää aikaa. Vastaukset löydämme kuuntelemalla, miltä arvojen ristiretkien taustalla soiva musiikki kuulostaa.
