sunnuntai helmikuu 5. 2023

Aktivismia ja äijäfeminismiä

 

Syksyllä klassisen musiikin taivaalle tuli pilviä, kun Pekka Kuusiston tilaama Marjukka Malkavaaran selvitys ”Tasa-arvoinen klasari?” julkaistiin. Aloite oli hyvä, mutta kukaan ei reagoinut siihen lähdekriittisesti. Selvitys unohti tarkentaa laskutavat tai rajaukset. Miksi ooppera, kuoro ja nykymusiikki eivät olisi osa klassisen musiikin festivaalikenttää? Ja miksi Kuusisto halusi nostaa esille juuri kesäfestivaalit?

Selvitys kertoo polarisaatiosta; ääripäiksi nousevat aktivistiset festivaalit kuten Meidän festivaali, jota Kuusisto itse johti 2018 asti, ja toisaalta klassiset kamarimusiikit kuten Naantali. Oikeastaan esille nousee kulttuurisota festivaalien poliittisuudesta ja siitä, miten eri sukupolvet kokevat asioita. Mitä enemmän taiteellinen johto on yli 50-vuotiasta, sitä vähemmän tasa-arvo näkyy ohjelmassa taiteellisen johtajan sukupuolesta huolimatta.

Selvitys keskittyy festivaaleihin, joita johtaa lähipiirinsä kanssa esiintyvä muusikko tai kollektiivi. Modernissa kuratoinnissa nyrkkisääntönä pidetään sitä, että suunnittelu ei tulisi olla personifioitua ystäväpiiripuuhastelua. Kesän kamarimusiikkifestivaalit ovat kuitenkin aina rakentuneet näin, muulla tavalla kuratoitu musiikkifestivaali on harvinaisuus Suomessa. Meidän festivaali Kuusiston johtajakaudella ja Arto Noraksen johtama Naantalin musiikkijuhlat ovat olleet menestyneitä henkilöön ja lähipiiriin nivoutuvia festivaaleja.

Identiteetti ja moninaisuuspolitiikka luovat uusia perspektiivihaasteita. Kun Kuusisto poliittisena aktivistina ohjelmoi festivaalin naistekijöistä Tuusulanjärven suurmieskoteihin, se yllättävin osio sai vähiten huomiota: hän ei itse ollut mukana lavalla. Esiintyjähän edistää asioita tulkitsemalla. Onnistuiko provokaatio suunnitellusti, kun muistelemme taiteellisen johtajan kertatekoa enemmän kuin kyseisen vuoden tekijöitä?

Syksyllä konserttiyleisön äänekkäin vähemmistö, keski-ikäiset akateemiset miehet, keräsivät irtopisteitä kauhistelemalla kuolleiden säveltäjien sukupuolivinoutumaa orkestereiden kausikorttiohjelmissa. Referenssejä etsiessä katsottiin Ruotsiin asti, ei sitä kauemmaksi, juurisyihin ja analyyseihin ei päästy. Vinoutumaa puolusteltiin naisten teosten vähyydellä Louvren kaltaisissa museoissa. Tässä unohdettiin, että suuret postkolonialistiset kokoelmat maailmalla kuten Metropolitan ja Louvre ovat jo kauan olleet feministisen aktivismin pommikohteita.

Keskustelu on jämähtänyt kuolleisiin säveltäjiin, kaanoniin, konserttisaliin ja arkistoihin. Se on unohtanut, että moninaistuvat yleisö- ja teoskäsitteet ovat muutoksessa. Diginatiivi tekijäsukupolvi ei välttämättä halua säveltää konserttisaliin sinfonioita, uudet yleisöt löytävät asioita soittolistojen kautta. Tarvitsemme syvällisemmän keskustelun siitä, miten klassisen musiikin instituutiot elävät tässä päivässä, miten vastataan moninaisuuden haasteisiin eri yleisöjen kanssa ja miten kuratorialisia metodeja sovelletaan ohjelmoinnissa. Realismi olisi myös tervetullutta: mihin pystytään, mihin ei? Näihin haasteisiin ei vastata tulevaisuudessa enää sillä, että ollaan yhteydessä aikamme Aino Ackteíhin ja Martti Talveloihin, joiden lavakarismalla ratkaistaan asiat.

Aikamme neoliberalismi on tuonut takaisin aktivismin ja itsekorostavan manifesti-kirjoittelun. Aktivismi asettuu paremmin salonkikonserttiin kuin kausikonserttirituaaliin, mutta loppupeleissä vasemmistolaisemmat taidealat ja kollektiivit kuten Public Movement tai meillä Baltic Circle ovat aktivismissa uskottavampia. Mitä Greta Thunberg ajattelisi esiintyvistä aktivisteista, jotka taistelevat somessa tasa-arvosta samalla kun lentävät ympäri maailmaa ja täyttävät kalenterinsa kuolleitten miesten klassikoilla?

Loppupeleissä keskustelu tasa-arvovinoutuman korjaamisesta on keskustelua kirjallisuudesta, jota suunnittelija, muusikot ja yleisö eivät tunne entuudestaan.

Musiikintutkijoiden toivoma revisionismi ohjelmasuunnittelussa kuitenkin tarkoittaa kaanonin kontekstualisointia, joka vain voimistaa mestariteoskäsitettä – haaste, jonka museologia on jo kauan tiennyt. On suuri rahoituksellinen haaste, kun 50-70% kustannuksista pitäisi usealla festivaalilla saada katettua lipputuloilla. Muutoksen tekeminen vaatii siis rahoituksellista ja ohjelmistollista erityisosaamista, jota ei opeteta missään. Emme voi käydä yksinomaan akateemista keskustelua kuolleitten valkoisten cis-miesten ja -naisten läsnäolosta Ainolassa ja Musiikkitalossa, jos aidosti haluamme päästä eteenpäin aiheessa.

Johan Tallgren

KOLUMNISTIT

12 VIESTIT0 KOMMENTIT
12 VIESTIT0 KOMMENTIT
39 VIESTIT0 KOMMENTIT
28 VIESTIT0 KOMMENTIT
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
10 VIESTIT0 KOMMENTIT
1 VIESTIT0 KOMMENTIT
40 VIESTIT0 KOMMENTIT
21 VIESTIT0 KOMMENTIT