sunnuntai maaliskuu 3. 2024

Jäitä hattuun, boomeri

Istun jälleen valtameren takana ja kuuntelen keskustelua sukupolvien dialogista – ja sen puutteesta. Amerikkalainen, taidehallintoa opiskeleva sukupolvi z:n edustaja (eli 2000-luvun taitteessa syntynyt zoomeri) yrittää kertoa minulle (ja muille salissa istuville boomerille eli 1960-luvulla syntyneille) sukupolvien perustavanlaisesta erosta suhteessa yhteiskuntaan, taiteeseen, työntekoon, oikeastaan kaikkeen.

Tällaiset pohdinnat ovat tietysti yleistyksiä ja stereotypioita. Mutta silti: z-jengi on kasvanut internetissä ja sosiaalisessa mediassa. He ovat jatkuvan informaatiotulvan alla, mutta toisin kuin boomerit, se ei ole useimmille ongelma vaan yhtä normaalia kuin boomerin aamukävelyt.

Samanaikaisesti heitä eivät kuitenkaan kiinnosta ”normaalit” asiat, koska heidän maailmassaan ei ole normaalia ja epänormaalia, on vain asioita. Esimerkiksi ihmisten seksuaaliset suuntautumiset eivät heitä kiinnosta, olkoon kukin mitä haluaa. Käsitys siitä, että sukupuolia olisi vain kaksi, on ääliömäistä. Lihansyönnillään ja heteroudellaan uhoava boomeri herättää kiusaantunutta myötähäpeää. Z ei voi ymmärtää valitusta, että woke-aikana ”ei mitään saa enää sanoa”. Totta kai saa, mutta nyt sanomisista joutuu kantamaan vastuuta. Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää?

Offline-maailmassa elävä boomeri, joka maksaa kahvinsa käteisellä ja tilaa sanomalehden paperiversiota ”nähdäkseen yhdellä silmäyksellä, mitkä uutiset ovat tärkeitä”, on hämmennyksen ja hilpeyden aihe. Z tekee kaiken kännykällä. Hän elää kännykän näytössä juoksevassa informaatiovirrassa. Se on todellisempaa kuin fyysinen maailma.

Z-sukupolvi hämmästelee ihmisiä, jotka ostavat sinfoniaorkesterin kausikortin ja istuvat joka viikko samassa salissa samalla paikalla samojen ihmisten vieressä. Musiikkia kuunnellaan silloin kun huvittaa, milloin ja missä tahansa. Kuukausimaksut erilaisiin online-palveluihin ovat toki ihan OK, mutta ajatus säännöllisestä sitoutumisesta offline-orkesteriin on järjetön. Konserttiin tullaan, jos sattuu huvittamaan.

 

Eli pitääkö tässä taas olla huolissaan siitä, että ”nuoret” eivät tule konsertteihin? Tuskin, sillä samasta asiasta on ikuisesti oltu huolissaan, mutta jostain se yleisö on aina tullut. Ja paradoksaalisesti myös z-sukupolvi kuitenkin ostaa suosikkifestivaalinsa pääsylipun jo vuotta aikaisemmin, jotta varmistaa paikkansa oman yhteisönsä rituaalissa.

Olisiko oikeanlaisen rituaalin luominen siis ratkaisu? Vanhanaikainen kausikortti on toki boomereiden ikioma rituaali, mutta se ei välttämättä ole z-sukupolven kannalta houkutteleva. Jotain uutta yritettiin – pakon edessä – luoda koronapandemian aikana. Jäykät taideinstituutiot kehittivät tosissaan läsnäoloaan digitaalisessa maailmassa, omaa viestintäänsä ja oman yleisönsä laajentamista. Jotkut onnistuivat, toiset eivät. Pyhä kolminaisuus, alkusoitto-konsertto-sinfonia, sai väistyä uusien kombinaatioiden alta. Koronan jälkeen tämä kehittyminen on hidastunut ja monelta unohtunut. Kannattaisiko vielä yrittää uudestaan? Tarvittaisiinko uusi kierros kriisejä?

Mutta kiinnostavaa on se, että z-sukupolvelle diversiteetti on keskeinen arvo ja itsestäänselvyys. Se tarkoittaa paitsi kaikenlaisten kulttuurien, uskontojen ja etnisten taustojen huomioimista myös sukupolvien moninaisuutta. Ei siis huolta: eri-ikäiset ihmiset kyllä mahtuvat z-sukupolven visioon toimivasta yhteiskunnasta. Eli boom-boom-boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin.

 

Joskus kauan sitten, vanhana offline-aikana, poliitikkojen tehtävä oli olla poliitikkoja ja taiteilijoiden taiteilijoita.

Nyt asiat ovat toisin: taiteilijat ovat poliitikkoja ja poliitikot sen sijaan esiintyviä taiteilijoita. Tämä näkyy kaikkialla, mutta erityisesti USA:ssa. On lähes mahdotonta tietää, mitä nämä vaalitaistelua politiikan näyttämöllä käyvät taiteilijat oikeasti haluavat. Kaikki julkinen toiminta liittyy oman, oletetun kannattajakunnan miellyttämiseen. Se on siis näytelmää, show’ta, jossa esitetään roolia omalle kannattajakunnalle.

Samalla ollaan kovin huolissaan siitä, että z-sukupolvi ei koe poliittista vaikuttamista houkuttelevana.

Tämän lehden ilmestyessä Suomen presidentinvaalit ovat edenneet toiselle kierrokselle. Hienoa olisi, jos jäljellä olevat ehdokkaat (molemmat todennäköisesti boomereita) jättäisivät näyttelemisen sikseen ja kertoisivat selkeästi, mitä he edustavat, millainen heidän arvomaailmansa ihan oikeasti on ja miksi he ihan oikeasti tavoittelevat virkaa, joka on kaikkea muuta kuin helppo ja leppoisa.

Kai Amberla

 

KOLUMNISTIT

Johan Tallgren
13 VIESTIT0 KOMMENTIT
Juri Reinvere
12 VIESTIT0 KOMMENTIT
Kai Amberla
44 VIESTIT0 KOMMENTIT
Kimmo Hakola
33 VIESTIT0 KOMMENTIT
Lotta Wennakoski
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
Minna Leinonen
15 VIESTIT0 KOMMENTIT
Mioko Yokoyama
1 VIESTIT0 KOMMENTIT
Olli Virtaperko
45 VIESTIT0 KOMMENTIT
Susanna Valimaki
21 VIESTIT0 KOMMENTIT