Olikohan tässä kesän kohokohta? Aix-en-Provencessa on heinäkuisena alkuiltana 38 astetta lämpöä, mutta Grand Théâtre de Provencen ilmastointi sentään toimii kohtuullisesti. Montussa istuu London Symphony Orchestra, puikkoa heiluttaa Simon Rattle ja lavalla vyöryy Alban Bergin Wozzeck. Esitys on loppuunmyyty, totta kai, niin kuin melkein kaikki festivaalin esitykset.
En ole kriitikko enkä osaa kunnolla analysoida esityksiä, mutta luulisin, että Wozzeck on niin täydellisen hieno siksi, että lavalla on sinfoniaorkesteri eikä varsinainen oopperaorkesteri. Tuotannon pääosassa on orkesteri ja partituuri, eivät laulajat, vaikka huippuluokkaa hekin ovat (Christian Gerhaher, Malin Byström). Mutta jotta oikeasti ymmärtäisin hiukan enemmän, tarvitsen kriitikoita avukseni.
Le Monde on edelleen yksi laadukkaimpia medioita maailmassa, ja ihmeellistä kyllä, melko paljon taidekritiikkiäkin sen sivuille edelleen mahtuu. Sama koskee kahta kilpailijaa, Le Figaroa ja Liberationia: on itsestään selvää, että ne lähettävät kriitikkonsa paikalle. Le Monden kokenut kriitikko Marie-Aude Roux keskittyy Wozzeck-arviossaan lähinnä ohjaukseen (Simon McBurney) ja dramaturgiaan, jonka kurinalaisuuden ja johdonmukaisuuden ymmärrän hänen avullaan paremmin. Mutta hiukan petyn, kun arvio kuittaa orkesterin lyhyesti sanomalla, että Rattlen ja LSO:n käsissä ”hienostuneisuus, dramaturgian taju, jälkiromanttinen kuume ja millimetrintarkka rytmitys ruumiillistaa koko Bergin partituurin mestarillisuuden”. No, Roux’n runollinen maalailu on hiukan pateettista, mutta kyllä vaan, jotain tuollaista itsekin epäilin kuulleeni.
Saatan syyllistyä vanhojen aikojen nostalgisointiin, mutta kaipaan yhä enemmän aitoa kulttuurikritiikkiä, jossa kulttuurialan asiantuntijat arvioivat omasta kontekstistaan jonkin tuotteen – oli se sitten kirja, musiikkiesitys tai jotain muuta – laatua ja sen sijoittumista oman alansa kaanoniin. Tarvitsen avukseni henkilön, joka on nähnyt kymmeniä tai kenties satoja esityksiä, jolla on aikaa tutkia partituuria, selvittää esityksen taustoja ja antaa jonkinlainen arvio siitä, mitä lavalla tapahtuu ja miten se vertautuu esitysperinteeseen. Voin kuitenkin olla – ja aika usein olen – kriitikon kanssa eri mieltä, mutta silti punnittu analyysi saa aivot liikkeelle.
Kriitikot tekevät virheitä, ovat välillä ennakkoluuloisia, toisinaan laiskoja ja käyvät ymmärrettävästi varsinkin taiteilijoiden hermoille – mutta silti he ovat korvaamattomia. Vain sitä kautta saamme käsityksen laadusta. Kritiikki on jotain muuta kuin ennakkojutut, reportaasit tai vaikkapa uutinen siitä, että sankarikapellimestari on oksentanut ennen konserttia. Kritiikki ainakin yrittää arvottaa asioita aikana, jolloin arvottaminen menee sekaisin tykkäämisen, fiilistelyn ja klikkien metsästyksen kanssa.
Kun kritiikki saa yhä vähemmän tilaa valtamedioissa, on tilan ottanut sosiaalinen media ja sen influensserit. Siellä trendinä on tunnetilojen kuvaileminen, ja tällaisia postauksia myös Aixin festivaalilta tehdään tuhansia. Pääosassa on – anteeksi jos hiukan yleistän –lähes poikkeuksetta postaaja itse, ei teos, jonka vuoksi paikalla ollaan. Hyvä meininki ja selfiet viinilasin äärellä ovat toki sallittuja, mutta tyyni, asiantunteva ja tarvittaessa aavistuksen verran ilkeä kriitikko naulaa kokonaisuuden edes jotenkuten kohdalleen ja tarjoaa kehykset ilmiöiden ymmärtämiseen.
Kritiikki ainakin yrittää arvottaa asioita aikana, jolloin arvottaminen menee sekaisin tykkäämisen, fiilistelyn ja klikkien metsästyksen kanssa.
Samainen Le Monde julkaisee myös lähes päivittäin débat-osiota, jossa erilaiset asiantuntijat väittelevät ajankohtaisista asioista.
Yksi kesän pienehkö debatti koski festivaalien talousvaikutuksia. Teema nousee esiin säännöllisesti, ja itsekin olen runsaita talousvaikutuksia toitottanut työni puolesta poliitikoille ja muille päättäjille. Nyt alkaa selvästi mitta tulla täyteen. Kulttuuritukien puolustelu talousvaikutusten kautta ei kanna pitkälle, vaikka tosiasia on, että kulttuuri luo työpaikkoja, kasvattaa taloutta, edistää kulttuurimatkailua ja tuo alueille elinvoimaa. Mutta pitemmän päälle valtion tai kuntien tukia ei voida sitä kautta perustella. Kysymyksessä ovat isommat asiat.
Nimittäin: ei taidetta tuoteta talouden edistämiseksi ja matkailumielikuvan kohentamiseksi. Ei kukaan sävellä sinfoniaa siksi, että se tukisi jonkin kaupungin elinkeinoelämää tai loisi vaurautta. Ei Aixissa esitetä oopperaa siksi, että Etelä-Ranska tarvitsee turisteja.
Taidetta tehdään siksi, että taide on itsessään tärkeää. Sivuvaikutuksena tulee alueen vetovoiman kasvu ja euroja yrittäjien kassaan. Mutta ei taiteella ole varsinaisesti mitään muuta tarkoitusta kuin taide itse. Juuri siksi se on niin tärkeää.
KAI AMBERLA