Kuten joka vuosi tähän aikaan, istun noin 600 muun taideammattilaisen kanssa konferenssissa New Yorkissa. Kaksi teemaa menee yli muiden: erilaisten vaiettujen vähemmistöjen asema taidemaailman ytimessä, ja toisaalta ilmaston lämpeneminen ja sen vaikutus taidelaitosten toimintaan.
Keskustelujen välissä näemme kännyköistä, että Australia on edelleen tulessa. Yhdysvallat ei vielä pala, mutta New Yorkissa on 19 astetta lämmintä, vaikka ollaan tammikuun puolivälissä. Helsingissäkin eletään erikoisia aikoja, koska siellä ei ole tätä kirjoitettaessa nähty hiutalettakaan lunta ja lämpötilat ovat olleen ”huonon kesäsään” luokkaa.
Ilmastokriisistä puhutaan aidon huolestuneena, mutta paradoksaalista on se, että tämänkin kokouksen hiilijalanjälki on niin iso, että kukaan ei edes uskalla sitä laskea, todennäköisesti siksi, että siitä aiheutuva häpeä sotkisi korkealentoiset puheet ja pakottaisi katsomaan peiliin. Tulipalojen riivaamasta Australiastakin on tänne lentänyt yli 20 edustajaa. Lento kestää suuntaansa 18 tuntia, joten yksi henkilö lentelee 36 tuntia ja sen kun kertoo osallistujien määrällä niin… Tässä kohtaa yleensä puheenaihe vaihtuu johonkin helpompaan.
Sorrumme jatkuvasti nokkelaan älylliseen itsetyydytykseen, jota harrastamme teini-ikäisen innolla.
Aikamme suurin dilemma: me kaikki puhumme kovasti mutta teemme kovin vähän. Sorrumme jatkuvasti nokkelaan älylliseen itsetyydytykseen, jota harrastamme teini-ikäisen innolla.
Kysymys kuuluu: onko taide ja kulttuuri osa ongelmaa vai osa ratkaisua?
Taiteen tehtävä kaiketi on aina ollut näyttää, millainen maailma on ja samalla muuttaa sitä paremmaksi. Jokainen taideteos – hyvä tai vähemmän hyvä – muuttaa jotakin, monella tavalla ja monesta näkökulmasta. Mutta mikä on taidetta tuottavien instituutioiden rooli ja vastuu – ja mitä niiden oikeastaan pitäisi tehdä, tai olla tekemättä?
Lienee kohtuutonta vaatia ihmetekoja tai näyttäviä tempauksia vaikkapa sinfoniaorkestereilta, mutta taidelaitokset – klassisen musiikin pyhätöt mukaan lukien – ovat myös keskustelujen alustoja, tai ainakin ne voidaan ottaa sellaiseen käyttöön.
Yksi ratkaisu on siis puhua enemmän, ei vähemmän, ja valjastaa taidelaitokset – festivaalit, oopperatalot ja sinfoniaorkesterit mukaan lukien – keskustelujen foorumeiksi, osallistaen, ärsyttäen, provosoiden ja dialogiin houkutellen. Taidelaitokset voivat halutessaan tehdä mitä tahansa, ja voi olla, että taiteen tuottamisen lisäksi nyt voisi olla nokkelan älyllisen puheen aika. Ainakin se on vaikenemista parempi tapa ottaa vastuuta ilmastosta ja muista aiheista.
Nokkela älykkyys oli länsimaisen taiteen historiassa aiemmin varattu pelkästään valkoihoisille miehille. Nyt kaikki on ainakin periaatteessa toisin ja ennen niin äänettömät vähemmistöt eivät enää suostu olemaan hiljaa. Tämä koskee paitsi yhteiskuntia kokonaisuudessaan myös taide-elämää.
Kuvaavin esimerkki muutoksesta on se, että tavalla tai toisella fyysisiä rajoitteita omaavat ihmiset alkavat näkyä taiteen kentällä tasavertaisina toimijoina. Edelläkävijä on esimerkiksi Etelä-Korea, jossa toimii yli 150 erilaista vammaisten taiteilijoiden yhteisöä ja niissä yli kuusi tuhatta taiteilijaa. Britanniassa toimiva Candoco Dance Company tekee loistokkaita tuotantoja ammattitanssijaryhmällään, jossa on sekä vammaisia että ”terveitä” tanssijoita. Vammaisuus ei ole näissä tuotannoissa säälinaihe tai tirkistelyn kohde. Ei, vammaiset taiteilijat ovat vain taiteilijoita, joilla on jokin fyysinen rajoite, mutta se ei estä taiteen tekemistä. Jostain syystä tämä pääsi unohtumaan vuosisadoiksi.
Erityisen vaikuttavaa on tutustua kanadalaisen Why Not -teatterin tulkintaan Shakespearen Hamletista. Ikoninen näytelmä saa aivan uuden latauksen, koska pääosaa esittää kuulovammainen nainen ja kielenä on viittomakieli. Esitys avaa toisenlaisen näkökulman paitsi Shakespeareen myös siihen, miltä taide näyttää ja tuntuu vähemmistöjen näkökulmasta. Kuulevakin saa käsityksen siitä, millaista on elää maailmassa, jossa ei kuule mitään.
Suomessa on pitkään tehty töitä sen eteen, että yleisö olisi mahdollisimman monipuolinen ja että kaikenlaiset ihmiset tuntisivat olevansa tervetulleita konsertteihin tai muihin taidelaitoksiin. Seuraavan askeleen pitäisi olla se, että tavalla tai toisella vammainen ihminen voi myös kouluttautua taiteilijaksi. Jos näin ei tehdä, liian moni kiinnostava ja ainutlaatuinen tarina jää kuulematta ja näkemättä.
Kai Amberla
Kirjoittaja on Finland Festivalsin toiminnanjohtaja.
