Säveltäjät ovat usein haluttomia kertomaan julkisesti säveltämiseen liittyvistä henkilökohtaisista työmenetelmistään – siitä, miten ja mistä musiikillinen keksintä syntyy.
No, minä yritän kertoa. Aloitan sävellystyöhön valmistautumisen seuraavasti: Eläydyn tavoittelemaani musiikkiin ajattelemalla, että musiikki, mitä juuri mielessäni elän, on esimerkiksi konsertoivaa, orkestraalista, oopperaa – tilauksen teoslaji, esittäjistön puitteet tai tietty uskottu muusikko on usein tämän innoituksen lähtökohta. Minulla on vain tämä koodi, yritän sulkea kaikki musiikin ajatteluun liittyvät muut täydentävät määreet pois mielestäni.
Toinen, vielä syvempi vaihtoehtoinen lähtökohta on kuvitella ainoastaan ääniä, musiikkia ilman ajatusta soitinkokoonpanosta, tilasta, karakterista. On vain tyhjää aikaa, johon äänet syntyvät. Silloin mielen kuuntelun dramaattinen ensimmäinen hetki on kuullun kiinnittyminen konkretiaan, syntyminen ajatuksissa soitettavaksi aineeksi – musiikilliseksi hahmoksi.
Näistä lähestymistavoista seuraa mielenkiintoisia havaintoja: huomaan, että kerta toisensa jälkeen yritän eläytymisessäni venyttää musiikkia, koetella sen joustoa, hengittää fyysisesti syvempään – ja pidemmin vedoin. Musiikki ei kuitenkaan ajatuksissani sisällä vain hitaasti eteneviä, verkkaisia tapahtumia, oikeastaan päinvastoin: Pitkät ajatuksen palkeen vedot vapauttavat mieleni havaitsemaan hyvinkin vikkelästi ja värikkäästi liikkuvia musiikillisia molekyylejä. Ajan suhteet eivät ole vielä kiinnittyneet kuunneltuun.
Seuraava taso onkin tarkentaa näiden nopeina sykkivien molekyylien suhdetta musiikin rauhalliseen hengitykseen. Yritän etsiä rajaa, jossa yksityiskohtiin tarkentaminen vähentää kokonaiskaarroksen tuntua, hengityksen painovoimaa. Huomaan, että fyysinen kehoni hakeutuu väkisinkin takaisin laajakaarisuuteen, jos koen pienieleisten musiikillisten aihioiden muuttuvan ehkä liian itsenäiseksi. Rajakohtaa on vaikea löytää, mutta kokemus rajan lähestymisestä, rajan tuntumasta on riittävän selvä.
Hengitys, sen painovoimainen, venyvä ja joustava sitko, on tämän työvaiheen kautta kantavuutta, jota rohkenisin kutsua myös tarvittaessa sinfonisuuden kaltaiseksi energiaksi. Energia on hengitystä ylläpitävää koherenssia, koossapysyvyyttä. Mainitsin sinfonisuuden, koska tätä työskentelytapaa käytin myös lähestyessäni sinfoniani säveltämistä.
Koettelen tätä suggestopedistä lähestymistä usein myös erilaisissa arjen tilanteissa, joissa pystyn hetkeksi keskittymään päänsisäiseen kuunteluun. Kriittinen havaintoni eräänä iltana ennen nukahtamista oli tärkeä: Nämä vipeltävät aihiot, molekyylit, ovat useasta eläytymisestä huolimatta samanoloisia. Ne sisältävät toisteisia elementtejä; olen tahtomattani antanut niille ikään kuin tunnisteita, koodeja, jotka tekevät niistä toistensa kaltaisia, mutta selvästi yksilöllisiä – mutta ryhminä toisteisia.
Tämä toisteisuuden havainto alkoi mietityttää. Kunnes eräänä hetkenä pohtiessani ymmärsin, että toisteisuus tässä kuuntelussa on jotain, joka pyrkii kyllästämään – siis toisteisuuden kautta täyttämään – jonkin imaginaarisen tilan. Mikä tila? Onko tämä tila jotain, joka syntyy hengityksen kautta, tai hengityksestä?
Korostan selvyydeksi, etten missään vaiheessa tässä alkuriitissä turvaudu kynään ja paperiin, siis muistini ulkopuolisiin apuvälineisiin: kaikki tapahtuu mielessäni, ajattelussani eläytymisen kautta. Toisteisten molekyylien tutkiminen olisi toki ollut helpompaa, jos olisin piirtänyt tai merkinnyt niitä ylös. Tässä on kuitenkin se vaara, että niitä kirjatessani ne jäsentyvät graafisesti, ja se on näiden hahmojen synnytetty muoto.
Olen kuitenkin tyytyväinen: minulla on sisäinen kokemus musiikin hengityksestä, joka syntyy kehollisen kokemuksen kautta, sekä musiikillisista aihioista, jotka sisältävät yksilöllisiä tunnisteita. Ne ovat kuitenkin toistensa sukulaisia, niillä on läheinen DNA-jälki, josta rakentuu toisteisuuden, kyllästämisen kautta musiikillinen koherenssi.
Tässä esitetty saattaa olla hämmentävää. Haluankin kirjoittaa tästä julkisesti, jotta syntyisi kirjaus siitä, miten yksi säveltäjä tässä maailmassa saattaa työskennellä. Olen kiinnostunut myös siitä, minkälaisia ajatuksia näin alaston ja toisaalta uskoakseni vaikeasti ymmärrettävä selostus musiikillisesta keksimisestä herättää vastaanottajassa.
Minulle voi niin halutessa lähettää kommentteja ja kysymyksiä Rondon verkkopalvelun kautta. Lupaan vastata mahdollisuuksieni mukaan.
Toivoisin myös, että kollegat rohkenisivat kertoa julkisesti omista työmenetelmistään. Meillä säveltäjillä on erittäin intiimi oma tapamme keksiä musiikkia, mutta siitä ei juurikaan keskustella.
Kimmo Hakola
