Lupasin uutenavuotena, etten enää käytä englannin kieltä suomen seassa. En halua kuulostaa teiniltä. En halua kuulostaa nuorekkaalta ja menevältä. En halua myöskään luulla kuulostavani nuorekkaalta ja menevältä. En missään tapauksessa halua löytää englannista muka osuvampia ilmauksia – niin kuin suomenkieliset eivät riittäisi tai ne eivät tulisi yhtä helposti mieleen. Mikään ei takavuosina ollut naurettavampi kuin rock-muusikko, joka pudotteli vähän väliä englannin sanoja ja puhui suomea kummallisella aksentilla – oli raukka äidinkielensä muka suuren maailman pyörteissä unohtanut.
En myöskään halua viestittää ympärilleni vaikutelmaa, että ihailisin anglo-amerikkalaisen (viihde)kulttuurin ylivaltaa. Menisin mielelläni voimistelemaan tai jumppaan enkä Body&Coreen, hydrospinningistä tai kuntothaiboxingista puhumattakaan. Olen päivittäin kiitollinen siitä, että ammattinimikkeeni on ryhdikästä suomea eikä sellaista hölynpölyä kuin niillä, jotka nimitysuutisten mukaan toimivat mm. Finnish Forest Industry Leadinä, Front-End Developerina tai Communications Coordinatorina (olen lainannut tittelit essiivimuotoineen ja ä-pilkkuineen suoraan sanomalehdestä). Key Account Manager onkin jo jonkin aikaa ollut työpaikkailmoitusten klassikko. Ilmeisesti moiset tehtävänimet kuulostavat jonkun mielestä hienommilta kuin suomenkieliset, mutta kai siellä työpaikoilla nyt edes vähän näille nauretaan?
Väitän myös, että lainailemme englannista lähinnä kamalia laimeuksia. Kuunnellaanpa: first things first kuului tuolta, a man’s gotta do what a man’s gotta do taas toiselta suunnalta. OMG siellä, asap täällä – ei todellakaan mitään Dylan Thomasia. Latistumme. Rajoitumme. Oireellista on sekin, etten koskaan sotke englantia puheeseeni silloin, kun solkkaan ruotsia tai nuorena Budapestissa oppimaani unkaria. Sehän viestisi epäkunnioitusta kyseisiä kieliä kohtaan ja kertoisi puutteellisesta taidosta. Ja niin se ehkä valitettavasti saattaa viestiä ja kertoa myös suomen kohdalla, vaikka kyseessä lieneekin monesti pikemminkin laumasieluinen laiskuus kuin äidinkielen taidon puute.
No, mitään aiempaa uudenvuodenlupausta en sitten olekaan näin hartaasti ja usein rikkonut, vaikka linjani ei edes ole ollut kovin tiukka. Okei ja muut vastaavat ovat nimittäin tässä ihmiskokeessa edustaneet suomen kieltä, kuinkas muutenkaan. Kiellettyjä eivät myöskään ole olleet lainaväännökset fiiliksestä brunssiin – saati Me too tai Twitter -tyyppiset erisnimet, joille ei suomenkielistä vastinetta edes ole. Kaikkein hankalinta on ollut puhua omaan työhöni olennaisesti liittyvistä määräajoista – deadline on yleensä lipsahtanut suusta ennen kuin olen edes ehtinyt huomata sanoneeni mitään. Tuttavapiirissä ehdotettua ”kalmanlinjaa” olen vaihtoehtona makustellut, mutta kyllä se hiukan liian hyytävältä tuntuu edelleen.
Tietysti kieli elää ja muuttuu. Tosiasia on myös se, että suomi on lainannut ja imeyttänyt itseensä vieraita sanoja ihan koko olemassaolonsa ajan. Silti tuntuu kuin suomalaisten into keksiä kotoperäisiä vastineita muista kielistä tulviville ilmaisuille olisi kadonnut tai ainakin vähentynyt – ja näin nimenomaan englannin voittokulun myötä. Esimerkiksi sanat puhelin tai elokuva ovat kumpainenkin omissa korvissani aivan pistämättömiä muotoiluja – edellinen vuodelta 1897, jälkimmäinen taas kehitelty 1927.
Ja on sitä osattu myöhemminkin – tuiki tavalliselta tuntuva perussana muovi on nähnyt päivänvalon 1941. Samalta 40-luvulta on kotoisin keho, ja hiukan kirjakieliseltä tuntuva ehostus taas on syntynyt niinkin myöhään kuin 1961. Keksijät ovat useimmiten olleet yksittäisiä kielen parissa työskennelleitä ihmisiä. Uusien ilmaisujen vakiintumisesta käyttöön vastaamme kuitenkin sitten me ihan kaikki suomen puhujat, eivätkä kaikki ehdotukset olekaan aina saaneet tuulta alleen. Kotimaisten kielten keskus tietää kertoa, että esimerkiksi konsertti-sanankin tilalle on 1800-luvun puolivälissä ehdoteltu soitelmuskokousta tai nuottiloa.
Unohdustarinoita vasten onkin hauskaa, että olemme suopuneet tietokoneeseen, älypuhelimesta puhumattakaan. Eiköhän nyt sitten vaihdeta myös downshiftaus hitailuun ja appi sovellukseen – ja miksi printtaisit, kun voit yhtä hyvin tulostaa? Sanomattakin on sitä paitsi selvää, että mihinkään spahan ette sitten mene.
Lotta Wennäkoski
