Joku sitä taas tiedusteli. Kun kirjoitat orkesterikappaletta, kuuletko musiikin päässäsi?
Iso osa säveltäjänammatin kiintoisuudesta liittyy nähdäkseni juuri kykyyn kuulostella musiikkia mielessään. Jotain erityistä on monen mielestä siinä, että voi pohtia nuoteiksi merkittyä mutta ei vielä koskaan ilmoille soinutta asiaa. Toisaalta useimmat meistä pystynevät helposti palauttamaan ajatuksiinsa jonkin hyvin tuntemansa musiikkikappaleen ja seuraamaan sen etenemistä ääntä päästämättä. Sisäisessä kuulemisessa on nähdäkseni kyse varsin samansuuntaisesta muistamisesta ja ajattelusta.
Peruutetaanpa ensin vähän. Kuinka lukuisia kertoja kenen tahansa onkaan nimittäin täytynyt kuulla elämänsä aikana vaikka duuri- tai mollikolmisointu – miten olisi triljoona? Musiikkielämää päivittäin viettävä on nähnyt sen paperillakin niin monesti, ettei laskea kannata. Soitintunnistusta on harjoiteltu eri tilanteissa lapsesta asti, ja ainakin itse vieläkin höristän korviani vaikka wieniläisklassisen sinfonian puupuhallinkuoroa kuunnellessa. Erottelen mielessäni soittimia ja kuuntelen niiden rooleja ja sävelten asettumista sointuihin. Niinpä kun näen vaikkapa Joseph Haydnin minulle ennalta täysin tuntemattoman sinfonian nuotin, sovellan vuosien varrella kerättyjä muistijälkiä ja pystyn – keskittyen ja hiukan vaivaa nähden – tietämään, miten teos etenee ja miltä se kuulostaa. Toki suhteeni nuottikirjoitukseen merkkijärjestelmänä on sekin varsin harjaantunut.
Kyse on siis monenlaisen tiedon ja kokemuksen soveltamisesta joustavasti yhtä aikaa – ja mitä yksinkertaisempaa ja tutumpaa musiikkia, sen vähemmän ponnistelua vaaditaan. Myös itse säveltäessä kokoan ja käytän ”muistikuvia”. Ensin muodostan – vielä irrallaan kappaleesta – musiikillista materiaalia, rakennuspuita. Ne voivat olla mitä vain ääniä tai vaikka joko peräkkäin tai päällekkäin sommiteltuja säveliä. Laulelen niitä ääneen tai tapailen osaamillani soittimilla, ja nuotinkirjoitusohjelmatkin toki haluttaessa säveliä ulos soittavat. Toistojen jälkeen aihelmat painuvat kuulomuistiin, tehokkaimmin juuri korvan kautta. Käytän materiaalina myös esimerkiksi kahinoita ja rahinoita. Niistäkin aivoissani on muistijäljistö, vaikka kotona rapistellun leivinpaperin ääntä onkin soitinsäveliä vaikeampaa mielikuvituksessaan konserttitilanteeseen siirtää.
Kun tuntee materiaalinsa, voikin sitten järjestellä sitä suhteessa aikaan. Kuulostelu siirtyy ”ylätasolle” koskemaan tapahtumisen nopeutta tai hitautta – havainnointi loittonee laajakulmaiseksi. Nyt koetetaan puiden ja aluskasvillisuuden sijasta aistia samaan aikaan koko metsä ja maisema. Juuri kokonaisuuden ja muodontumisen kuvittelu on säveltämisen työläintä puuhaa – se, että pysyy kärryillä sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti. Itse olen tähän herkimmilläni aamuisin tai kenties tauon jälkeen, kun ”sisäinen kuulo” ei ole vielä kuormittunut. Tietysti vähän väliä tarkennetaan myös pieneen – ja silloinkin on yritettävä pitää mielessä se seikka, että kokonaisuudessa detaljit vilahtavat ohi huimaa vauhtia. Annostelu on siis tärkeää. Keskittynyt kuvittelu ei minusta siltikään muistuta sitä, että kuuntelisin tekeillä olevaa teosta ihan noin vain nappia painamalla ja koko komeudessaan. Osuvammin kyse on ajattelusta, jossa karttaa lukien koetan loihtia silmiini sen ehdottaman maiseman puineen ja kivineen päivineen.
Kun kappale sitten ensimmäistä kertaa kajahtaa ilmoille kuuluviin, on se siis tuttu, monelta kantilta mietitty. Kuulomuistin hallitsevasta voimasta todistaa kuitenkin se, että teos alkaa ”soida päässä” usein vasta ”ensikuulemisen” jälkeen. Muistijälki on myös paljon voimakkaampi kuin minkään ensi kertaa kuulemani vieraan musiikin tuottama. Usein aivoni soittavat uutta teosta harjoitusperiodin ja esitystä seuraavien päivien ajan lakkaamatta yötä päivää, ja musiikki suorastaan vainoaa.
Silloin ajattelen, etten onneksi ole joutunut kuuntelemaan sitä koko sävellystyön ajan.
Lotta Wennäkoski