Miksi konserttielämä esittää jotakin musiikkia ja toista taas ei – laatuko ratkaisee? Listasin viimeksi tällä palstalla seikkoja, jotka usein häämöttävät niin sanotun laadun taustatekijöinä. Sitä nimittäin määrittävät monet varsin käytännölliset asiat kuten vaikkapa säveltäjän tunnettuus. Tai se, että ennen 1940-lukua sävelletyn (tietyn ja valikoituneen) perusohjelmiston asema on klassisessa musiikkielämässä varsin ohittamaton.
Toivoin tekstissäni myös ohjelmiston raikasta monipuolistamista. Ohjelmistosuunnittelua ohjaavat tietysti myös taloudelliset paineet sekä muutkin pikemminkin esityskoneistoon liittyvät ”lainalaisuudet”, joita alkutuotannon parissa puuhaavan säveltäjän on ehkä vaikea havaita. Maailmassa myös jo on kovin paljon musiikkia – ihan kaiken tasapuoliseen esittelemiseen eivät taitaisi mitkään konserttiohjelmat riittää. Mutta jo yksinomaan elävien säveltäjien suurempi osuus johtaisi siihen, että aiempaa heterogeenisempi joukko tekijöitä pääsisi esiin. Onhan säveltämisen mahdollisuus tätä nykyä useampien väestöryhmien ulottuvilla kuin ennen.
***
Mutta entäpä sitten sisällöllinen laatu – ne teokset? Konserttisyksy tarjosi laadun anatomiaa pohtivalle useitakin impulsseja. Esimerkiksi Joonas Kokkosen musiikkia ei konserteissa liiemmälti soiteta, vaikka hänen nimensä on edelleen hyvin tunnettu ja tunnustettu ja vaikka hänen syntymästäänkin tuli juuri kuluneeksi pyöreä vuosisata. Sibelius-Akatemian pitkäaikaista sävellysprofessoria ei voine ainakaan sävellysteknisen osaamisen puutteesta syyttää, ja musiikillisten ideoiden käytännön toteutus on Kokkosella hallittua. (Esimerkiksi ison orkesterikoneiston eloon herättämät monituiset detaljit tuottavat nimittäin usein yllätyksiä erityisesti kokemattomammalle kirjoittajalle, jolloin halutut ideat jäävät helposti hahmottumattomiksi tai kuulokuvan päällimmäiseksi nousee muuta kuin mitä piti.)
Kokkonen tekee mitä haluaa, mutta tällainen ilmeinen laatukaan ei kuitenkaan tunnu nostavan hänen musiikkiaan konserttiohjelmiin. Tuotanto on toki verrattain pieni, jolloin ”osumien” todennäköisyys vähenee. Todennäköisemmin asiaa selittää kuitenkin nähdäkseni se, että ohjelmiin valitaan juuri nyt hiukan erilaista musiikkia, toisenlaista laatua – höystämään sitä tosiaankin kovin ohittamatonta ja Kokkostakin vanhempaa perusohjelmistoa, jota joka tapauksessa eniten soitetaan. Elävät säveltäjät keräävät hekin helpommin huomiota kuin viime vuosikymmeninä menehtyneet – ja Kokkosen vakavamielinen, uskonnollis-syvällinen, perinpohjaisen orgaanisesti rakentuva sävelkieli ei kenties myöskään ole sitä, mistä ”ajan henki” nyt haluaa innostua. Ettei vain olisi niin, että populaarista tai angloamerikkalaisuudesta ammentava estetiikka tuntuu nyt tähän kohtaan raikaslaatuiselta tunnollisen sinivalkoisen sinfoniakulttuurin ja sitä seuranneen keskieurooppalaishenkisen jälkimodernismin jälkeen?
Ehkä on sitä paitsi tultu jo siihenkin, että suurmiesmäinen tekijähahmo toimii Kokkosen kohdalla jonkinlaisena miinuksena. Joka tapauksessa on selvää, ettei (tietynlaisen osaamisen) laatu yksinomaan ratkaisekaan. Pikemminkin se, mitä sorttia laatu sattuu olemaan.
***
Laatu- ja sorttinäkökulmasta kiintoisa oli myös Radion sinfoniaorkesterin lokakuinen konsertti, jossa soi etevän ja tunnustetun Thomas Adèsin kaksi erilaista teosta. 25 vuotta sitten sävelletty Asyla tarjosi ainakin omiin korviini orkestroinnin ja muodontumisen rosoisuutta, jollaista tuoreessa viulukonsertossa ei enää ollut. Nuoren Adèsin sävelkielessä saumat vielä toisinaan repsottivat ja soitinnus oli paikoin eriytymätöntä (joskin möhkälemäinen alleviivaavuus lienee ollut tavoitteenakin). Musiikillisen ilmaisun uhma ja kurottautumisen tahto puskivat kuitenkin sävelistä lävitse, eikä eteneminenkään ollut valmiiksi pureskeltua – kuulijalle jäi tilaa yllättyä ja kuulostella omia mielleyhtymiään. Viulukonsertto oli toista maata – se tavoitteli humoristista keveyttä ja kuulosti paikoin virtaviivaiselta kansanmusiikki-impressiolta. Soitinnus ja musiikillisten ideoiden toteutus toimivat suorastaan säkenöivästi, mutta säkeistömäinen muoto tuntui toisaalta ennalta-arvattavalta, jopa kaavamaiselta.
Niin, kumpaa kappaleista nyt sitten äänestäisi laadukkaammaksi, jos moinen mielipide pitäisi muodostaa? Sitäkö teosta, joka nautittavasti ja jäännöksettä tyhjensi pajatsonsa ja kääri voiton vielä kimaltavaan paperiinkin? Vai sitäkö, joka itsepintaisesti ehdotti omia, paljon oudompia polkujaan – kuitenkin monin tavoin kuulijoiden suuntaan kanavan osuvasti löytäen. Vai ollaanko tässä jo laadun tuolla puolen silkkojen makuasioiden parissa – jolloin pitäisi kaiketi pikemminkin keskustella siitä, kumpi teosten ehdottamista maailmoista itse kutakin painavammin puhuttelee. Tai voisiko, pitäisikö niitä maailmojakin laittaa jotenkin laatujärjestykseen?
En vilpittömästi tiedä. Jatkanen laineilla ajelehtimista.