Lopeta lukeminen tähän, jos et jaksa enää yhtään tekstiä klassisen musiikin sukupuolitasa-arvosta. Omasta puolestani päätin jatkaa aihetta siksikin, ettei syksyllä käynnistyneen keskustelun pitäisi alkavanakaan vuonna täysin laantua. Vuonna 2017 joku tiivisti osuvasti Me Too -kampanjan merkityksen tokaisulla ”ihan kuin valot olisi laitettu päälle”. Sama koskenee nyt viime syksyn jälkeen myös klassisen musiikin tasa-arvon puimista – tämän jälkeen ei kenties enää ole mahdollista olla katselematta asioita myös yhdenvertaisuuden kannalta. Paluuta viattomuuden tilaan ei ole.
Moni asia ehti syksyn keskustelussa mietityttää. Musiikkielämän toimeenpaneva puoli – yhtä lailla moni meistä säveltäjistä kuin esittäjäinstituutioistakin – on siis ilmeisesti tosiaan ollut tähän asti näinkin tietämätöntä kulttuurisesta musiikintutkimuksesta, jossa aihe ei todellakaan ole mitenkään uusi. Toisaalta monenlaisten vähemmistöjen huomioiminen on oman kokemukseni mukaan ollut jo pitkään vakiintunut käytäntö esimerkiksi valtion tai säätiöiden apurahoista päätettäessä. Syystä tai toisesta vastaava tavoite ei kuitenkaan ole tullut luontevaksi osaksi ohjelmistopoliittisia päätöksiä konserttielämää suunniteltaessa.
Tunnen itseni aivan normaaliksi, vastasin aloittelevana säveltäjänä toimittajan kysymykseen naiseudesta.
Henkilökohtaiselta kannalta syksyn keskustelu on merkinnyt myös kummallista paluuta naissäveltäjyyteen. Pari-kolmekymmentä vuotta sitten määre tuntui väheksyvältä, sitten se hävisi korrektiuden nimissä kokonaan, ja nyt etuliite tuntuu (ainakin hetkellisesti) viittaavan jonkinlaiseen uudestaan ylle sälytettyyn erityisyyteen. Tunnen itseni aivan normaaliksi, vastasin aloittelevana säveltäjänä toimittajan kysymykseen naiseudesta. Olin silti tuolloinkin äärimmäisen tietoinen siitä, että tuntemassamme musiikinhistoriassa toiminnan subjekti oli miltei yksinoikeudella ollut mies. Ja siitä, että naispuoliselle oli ja on koko inhimillistä historiaa ajatellen täysin uutta se, että ylipäätään saa keskittyä täysipainoisesti säveltämiseen yhteiskunnallisia tai psykologisia esteitä (kenties) kohtaamatta. Valehtelisin, jos se ei aiheuttaisi väristyksiä, tunnustinkin parikymmentä vuotta sitten aiheesta pitämässäni alustuksessa.
Keventävänä muistikuvana kerrottakoon, että sukupuolten tasa-arvosta puhuttiin kyllä myös 90-luvulla esimerkiksi Nainen ja musiikki -nimisen yhdistyksen tilaisuuksissa. Asiallisten puheenvuorojen joukossa kuultiin tuolloin myös näkemyksiä, joiden esittäjät olivat turhautuneet esimerkiksi (kaikille musiikinopiskelijoille kuuluneen) satsiopin eli sävellysteknisten tyyliharjoitusten parissa. Moinen pakkopulla ei tuntunut luotaavan juuri oman olemisen syövereitä. Myös patriarkaalisen kahlitsevat sävellysmuodot herättivät huolestusta. Opiskelutoverini toi tällöin esiin sen vasta-argumentin, että klassiset muotoihanteet kyllä olivat 1900-luvun edetessä jo pirstaloituneet moneen kertaan modernismin myötä. Asetuin itsekin tätä näkemystä kannattamaan. Niinpä tilaisuudesta kirjoitetussa raportissa todettiinkin sitten jälkeenpäin, että teoreetikkotytöt olivat sisäistäneet kritiikittä patriarkaalisen taidemusiikkikäsityksen.
Tasa-arvokeskustelussa asialla olivat menneinä vuosikymmeninä tosiaankin useimmiten yksinomaan naiset, mikä muistikuva totta puhuen hiukan kirpaisee. Syksyllä 2019 tasa-arvovaatimus tuntuukin Suomessa vasta ensimmäistä kertaa läpäisseen tiensä yleiseen tietoisuuteen ja laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, klassisen musiikin näkyvimmille ja järeimmillekin näyttämöille.
Kaikki tämä on toki herättänyt vastareaktioitakin tai ainakin nykytilanteen puolustamista. Totuttuja ohjelmistovalintoja on perusteltu muun muassa yleisön maulla ja odotuksilla. Mutta asiahan voi kääntyä niinkin, että yhteiskunnallista keskustelua (toivottavasti) seuraava yleisökin kenties alkaa pikkuhiljaa toivoa uusia tuulia ja katsantokantoja – eikö vain?
Valothan ovat nimittäin nyt päällä.
Lotta Wennäkoski