Niin kauan kuin muistan, musiikki on herättänyt minussa mielikuvia. Kuvat voivat olla hahmoja, olemuksia, paikkoja, tilanteita ja värejä. Esimerkiksi huilun huokoinen ääni on minulle harmaa, mutta sävy vaihtelee riippuen soinnin yksityiskohdista. Musiikin kuunteleminen ja säveltäminen ilmentävät minulle siis myös musiikin ulkopuolisia asioita, kokemus harvoin viittaa yksinomaan musiikkiin itseensä.
Aloitan uuden sävellyksen kuvasta, joka saa usein impulssinsa jostain kohtaamastani arkielämän havainnosta, kirjallisuudesta tai kulttuuriperimästä. Alan avata kuvaa keräämällä sen ympärille ajatuskarttamaisesti assosiaatioita, joita luonnostelen nuotein, graafisesti ja tekstillisin kuvauksin. Vähitellen alkaa konkretisoitua se, mitä olen tekemässä. Ideointivaihe on yksi prosessin innostavimpia, tällöin koen olevani vapaa ilmaisemaan mitä tahansa. Yhtä inspiroiva on se prosessin kohta, kun huomaa sävellyksen identiteetin alkavan hahmottua. Tiina Myllärinen on kuvannut tätä vaihetta sanoin ”kaaos, joka kiteytyy”. Vähitellen mahdollisuuksien paljoudesta valikoituvat ne asiat, joista säveltäjä haluaa pitää kiinni.
Olen painiskellut pitkään sen kanssa, avaanko sävellysteni taustoja. Rajoitanko teoskuvauksella kuulijan vapaata ajattelua? Olisiko kokemus antoisampi, jos kuulija saisi kohdata teoksen ilman viittauksia sävellyksen virikkeisiin? Näin tilaa jäisi omalle oivallukselle. Lopulta musiikki on aikaan suhteutettuja ääniä, ja kaikki muu on siihen meidän liittämäämme. Musiikki itsessään ilmaisee jotakin vasta oman tulkintamme kautta, eikä ole yhtä oikeaa tapaa kuulla.
Leevi Räsänen on kertonut kaipaavansa teoskuvauksiin teosten taustalla olevia tarinoita: minkälaisia tunteita säveltäjä koki ja mitä säveltäjän elämässä tapahtui teosta säveltäessään. Jos mitään erityistä ei ollut tekeillä, teoskuvaus voisi Räsäsen mukaan olla, että heräsin joka aamu kahdeksalta, keitin kahvia, söin lounaaksi perunamuusia ja kalapullia ja menin nukkumaan yhdeksältä. Räsänen itse kuvaa sävellystensä taustoja välittömällä ja humaanilla otteella.
Usein jo teoksen nimi luo odotuksia. Matti Heinisen orkesteriteoksessa towards the extraordinary adventures of Baron Munchausen (2019) kuulija voi päästä mukaan paronin kuvitteelliselle matkalle tykinkuulalla. Teos on värikäs fantasia, joka venyttää todellisuuden rajoja.
Silloin kun sävellysten takana ei ole tekoäly, on selvää, että ihminen teoksen takana kiinnostaa. Matthew Whittallin sello-kantele-teosta Snow, and the scent of fallen leaves (2012) kuuntelee eri tavoin, jos tietää säveltäjän kirjoittaneen sen kohdattuaan surua. Samalla taustatieto purkaa mystisyyttä teoksen ja säveltäjän ympäriltä. Teoksen taustalla oleva henkilökohtainen menetys välittyy kuulijalle surun universaalin olemuksen kautta, sillä jokainen on joskus kokenut surua. Musiikki voi tuoda ihmisiä yhteen.
Ajankohtaiset ilmiöt ovat viime aikoina yhä enemmän näkyneet teosten nimissä ja teoskuvauksissa. Ilmastonmuutokseen ja sotaan taiteilijat viittaavat usein siksi, että aiheet koskettavat myös heitä ja he haluavat käsitellä aihetta parhaiten osaamallaan tavalla. Viesti pysyy mielessä, kun aiheet ovat esillä elämän eri alueilla. Viittaukset tuovat kuitenkin taideteokselle lisäarvoa vain, jos ne eivät tunnu päälle liimatuilta välineiltä.
Kiinnostava musiikki voi koskettaa, olipa siihen liitetty mielleyhtymiä tai ei. Musiikin sanalliset vihjeet eivät tyhjennä taide-elämystä vaan parhaimmillaan avaavat teoksen ulottuvuuksia. Säveltäjän ja kuulijan välissä ovat teos ja sen esittäjä, ja jokaisen teoskuvauksen ja tulkinnan välissä on tilaa myös odottamattomalle. Olipa sävellyksen taustalla surun kohtaamista, ilmastonmuutosta, seikkailua tai perunamuusia, teoksella itsellään ei ole sellaista päämäärää, kuinka se pitäisi kuulla. Vapaus kuulla ja tulkita on kuulijan ja säveltäjän korvissa ja niiden välissä. Taideteos lopulta kiinnittyy maailmaan inhimillisen kokemuksen kautta jatkaakseen elämäänsä meissä.
Minna Leinonen
