Musiikin monimuotoisia ilmiöitä on mahdollista kuvata tieteellisen täsmällisesti.
Tieteellisen tutkimuksen itseään korjaava testaukseen, toistettavuuteen ja muokkautumiseen perustuva metodi on ylivoimainen tapa selvittää kuinka asiat ovat ja miksi ne ovat niin kuin ovat. Tieteellisen tiedon kasaantumisen ja täsmentymisen lahjomattoman tehokas maailma tuli mieleeni, kun kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen luin uudelleen ja uusin silmin tanskalaisen musiikinteoreetikko Knud Jeppesenin kirjan Kontrapunkti (1930).
Muun muassa Sibelius-Akatemiassa Palestrinan tyylin kontrapunktin oppikirjana toimiva teos on vaikuttava musiikinteoreettinen saavutus. Tieteen itseään korjaavuuteen Kontrapunkti liittyy käänteisesti siten, että Jeppesenin Palestrinan kontrapunktin säännöstön ja logiikan selvitys on osoittautunut niin päteväksi, että täsmennettävää ei juuri ole löytynyt. Tärkein lisäys lienee Diether de la Motten Kontrapunktin (1976) renessanssin yleisiin tyylipiirteisiin kuuluvan lomasävelen valmistamisen vaatimuksen esittely, jonka Jeppesen ohittaa kokonaan. Muilta osin Jeppesenin kirja on säilyttänyt relevanttiutensa. Kuinka moni asiain olemusta kartoittava selvitys yltää samaan? Ei moni.
Jeppesenin kirjan yleisessä mielessä helpoiten avautuvaa antia on reilun 80 sivun laajuinen ”johdanto”. Yksi sen keskeisistä teemoista on renessanssin ja barokin kontrapunktin perustavaa laatua olevien lähtökohtaisten eroavaisuuksien erittely ja analysointi. Jeppesenin sanottavan voisi summata siten, että barokin aikana kontrapunkti oli aina alisteinen tonaaliselle sointufunktioajattelulle, kun taas renessanssin kontrapunktin lähtökohtana oli melodioiden täydellinen itsenäisyys, jonka sivutuotteena syntyi tavoitellut esteettiset ja tekniset vaatimukset täyttävää harmonista kudosta.
Aloin pohtia tätä musiikinteoreettista kysymystä suosikkisäveltäjäni John Jenkinsin gambaconsortmusiikin hämmentämänä. Vuonna 1592 syntynyt Jenkins varttui Englannin myöhäisrenessanssin musiikillisessa ympäristössä, jossa gambayhtyemusiikkia suosineet kuninkaat Jaakko I ja Kaarle I loivat suotuisat edellytykset ankaran kontrapunktisten Fantasioiden säveltämisen taidon jalostumiseen. Tämän consortmusiikin painokkaimman ja arvostetuimman lajityypin suurimmaksi mestariksi Jenkins 1620-40 -luvuilla nousi – aikana, jolloin tonaliteetti oli lähtökohtaisesti jo syrjäyttänyt modaalisen harmoniakäsittelyn jopa vanhoillisessa Englannissa. Tyylillisen murroksen keskellä Jenkinsin 3-6 -ääniset Fantasiat ovat poikkeuksellisen kiinnostava synteesi uutta ja vanhaa.
Fantasioissaan Jenkins ei kyseenalaista renessanssin äänenkuljetuksellista melodisen itsenäisyyden peruskiveä pysyen sikäli jeppeseniläisittäin ajateltuna uskollisena melodisen itsenäisyyden ensisijaisuudelle. Samanaikaisesti Jenkins kuitenkin hyödyntää varhaisen barokin tonaalisen harmonia- ja affektimaailman mahdollisuuksia täysimääräisesti. Lopputulos on ilmaisullisesti vavahduttava inhimillisen herkkyyden ja mestarillisen teknisen taidon osoitus säveltäjältä, jonka luomiskauden huippu osuu J.S. Bachin tapaan keskeiseen musiikilliseen murroskohtaan. Rinnastus ei ole sattumaa. Molemmat näyttäytyivät aikalaisilleen vanhoillisena säveltäjänä, mutta modernissa katsannossa heidän voi arvioida vieneen huippuunsa pitkän osaamisen hioutumisen historiallisen jatkumon. (Sivuhuomiona todettakoon, että olisi jaloa voida osoittaa samaa ihailua lähellä omaa aikaamme oleville murroskausien säveltäjille, vaikkapa esimerkiksi E. Elgarille ja R. Straussille, mutta minun on vaikea nähdä, mikä olisi se romantiikan keinovarat 1920-40 -luvuilla huipentava elementti näiden herrojen ummehtuneen anakronistisesti menneisyyteen katsovassa sävelkielessä, joka voisi mitenkään oikeuttaa moisen sydämellisyyden.)
Takaisin asiantynkään. Musiikki ei ole tiedettä, mutta ilmaisun logiikassaan johdonmukaisten säveltäjien musiikkia voi tarkastella tieteellisin metodein ja tieteellistä tarkkuutta lähentelevällä yksityiskohtaisuudella, kuten Jeppesen osoittaa. Musiikki ei kuitenkaan sellaisenaan ole tiedettä. Sillä ei ole itsensä korjaavuuden, laadullisen kehityksen ja täsmentymisen perusluonnetta. Taide on subjektiivisten totuuksien rinnakkaismaailmoista koostuva ihmisyyden ilmaisupyrkimysten heijastumien kasauma. Jeppesenin Kontrapunktin kaltaiset hengenponnistukset kuitenkin osoittavat, että musiikin monimuotoisia ilmiöitä on mahdollista kuvata tieteellisen täsmällisesti. Tieto ja ymmärrys syventävät ja rikastuttavat musiikkisuhdetta. Siihen musiikinteoria tarjoaa parhaat edellytykset. Elämyksellisyyttä ja tunnetta palvovassa musiikkimaailmassa tämä on minusta noteeramisen ja muistuttamisen arvoinen asia: musiikinteoria on välttämätöntä.
Olli Virtaperko
