Musiikkialan näkökulmasta korona-ajasta on vaikea löytää mitään hyvää. Kun alta menevät työt ja elanto, ovat myönteiset ajatukset vähissä. Kuluneen puolentoista vuoden kestoinen ihmiskoe on kuitenkin tarjonnut ainutlaatuisen näköalan sen selvittämiseen, mistä osatekijöistä musiikin merkityksellisyyden kokemuksen tunne konserttiyleisöllä rakentuu. Se on myös auttanut luomaan kokonaiskuvan siitä, mistä musiikin kuluttajat ovat valmiita maksamaan ja mistä eivät. Julmat karanteenikuukaudet ovat tarjonneet arvokkaan tietopaketin, jota ei olisi ollut mahdollista saada ilman koronaa.
Ennen ihmiskokeen alkua oltiin tilanteessa, jossa markkinalähtöisestä musiikin ansaintamahdollisuuksien kirjosta olivat käytännössä näivettyneet pois kaikki muut musiikin kuluttamisen muodot lukuun ottamatta elävän musiikin konserttitoimintaa ja sen yhteydessä tapahtuvaa oheistuotteiden myyntiä. Aiemmin musiikkia säveltävän ja esittävän toimeentulon kova ydin lepäsi äänitemyynnin, tekijänoikeuskorvauksien ja konserttitoiminnan muodostaman kolmijalan varassa.
Musiikin kuluttamisessa tapahtunut muutos siirryttäessä rahanarvoisesta fyysisestä äänitallennemyynnistä liki ilmaisiin musiikin suoratoistopalveluihin halpuutti musiikin ja typisti valtaosalta niin levynmyyntitulot kuin tekijänoikeuskorvaukset. Satojen miljoonien Spotify-kuuntelukertojen harvat klikkimagneetit kahmivat nyt leijonanosan siitä, mikä aiemmin oli antanut elannon laajalle ja monimuotoiselle musiikin tekijöiden ja esittäjien joukolle.
Musiikin ansaintamahdollisuuksista oli käytännössä jäljellä enää konserttitoiminta, mutta kysymys kuului: kuinka kauan? Vuosikymmenen vaihteessa – vain pari vuotta sitten – käytiin aktiivista keskustelua kansainväliseen konsertti- ja kiertuetoimintaan elimellisesti kytkeytyvästä lentomatkailusta sekä musiikkimaailman rakenteiden ja kestävän kehityksen vaatimusten välisestä ristiriidasta. Fyysisten konserttien korvautuminen striimattavilla virtuaalisilla elämyspaketeilla alkoi näyttäytyä varteenotettavana vaihtoehtona kerosiinin ja hiilidioksidin ilmakehään syytämiselle. Kriittinen kysymys oli kuitenkin vastaamatta: olisiko yleisö valmis sekä muuttamaan radikaalisti musiikinkulutustottumuksiaan että maksamaan siitä?
Valistuneita arvauksia parempaa tietoa ei ollut. Tutkimusaineisto oli liian suppea ja striimauksen ympärille rakentunut osaaminen ja kulttuuri vasta kehittymässä. Asian selvittäminen aukottomasti olisi vaatinut radikaaleja toimenpiteitä – kansainvälisen lentoliikenteen pysäyttämistä ja elävän musiikin konserttitoiminnan harjoittamisen sanktiointia ja korvaamista striimauskonserteilla. Näin merkittävää kestävän kehityksen riemuvoittoa tuskin kukaan ilmastoahdistunut olisi uskaltanut toivoa.
Tapahtui kuitenkin ihme, haaveet toteutuivat. Korona lopetti lentoliikenteen, ja poliitikot kriminalisoivat livemusiikin. Ovi oli auki striimauskonserteille, ja niiden teknisessä toteutuksessa, markkinoinnissa ja kaupallistamisessa otettiin seuranneiden puolentoista vuoden aikana merkittäviä harppauksia. Sen jälkeen oli viimein aidosti mahdollista vastata kysymykseen, olisiko elävän musiikin tulevaisuus striimattavissa konserteissa.
Maksava yleisö sanoi viimeisen sanan, ja se oli ”ei”.
Korona-aika ei johtanut striimauskonserttien aitoon läpimurtoon. Niistä ei oltu valmiita maksamaan konserttilipun vertaa, kokonaiselämys ei yksinkertaisesti ollut kilpailukykyinen aitoon konserttikokemukseen verrattuna. Niin yleisö kuin muusikot kaipasivat vuorovaikutteista fyysisessä tilassa tapahtuvaa kehollista, affektiivista ja sosiaalista elämystä, jonka vain elävä musiikki kykeni tarjoamaan. Perinteinen konserttitoiminta tulee siten hyvin todennäköisesti pysymään myös tulevaisuudessa sinä luovan säveltaiteen lohkona, joka yhä tarjoaa tekijälleen mahdollisuuden elantoon omalla työllään.
Nyt, yhteiskuntien avautumisen hetkellä, lentoliput tekevät kauppansa ja kiertueita ja kulttuurivaihtoa viritellään täydellä tohinalla. Vaikuttaa, että konserttitoiminnan uusi normaali onkin painokas vanha normaali. Miten lentomatkustukseen edelleen voimakkaasti tukeutuva kansainvälinen musiikkielämä kykenee tulevaisuudessa vastaamaan kestävän kehityksen vaatimuksiin, on vaikea ja monimutkainen poliittis-yhteiskunnallinen kysymys, joka laajemmin koskee kaikkea matkustamista liikematkoista lomailuun.
Matkustamisen ja liikkumisen pelisäännöt tulevat musiikkialalla epäilemättä kehittymään ja muuttumaan nykyisestä. Puolentoista vuoden ihmiskokeen perusteella näyttäisi kuitenkin olevan selkeä ja yksinkertainen tosiasia, että konserttitapahtuma rakentuu tulevaisuudessakin hetkessä ja tilassa tapahtuvasta vuorovaikutteisesta kommunikaatiosta, jota striimauksen bittivirta ei voi koskaan täysin korvata. Aika näyttää, johtaako tämä konserttitoiminnan paikallistumiseen – varmaa kuitenkin on, että elävä musiikki soi jatkossakin.
Olli Virtaperko
