Suomalaisen taide- ja kulttuuripolitiikan rakenteellisiin heikkouksiin kuuluu rahoituspohjan huteruus. Vaikka Suomessa on merkittäviä taidetta tukevia yksityisiä säätiöitä, lepää taiteiden rahoituspohjan kova ydin kuitenkin valtiollisen tuen varassa. Valtion tasolla kulttuurin tukipäätökset toteutetaan poliittisen prosessin kautta, joka on nimensä mukaisesti altis politikoinnille. Tämän mielessä pitäen valtion kulttuuripolitiikan rahoitukselliset peruspilarit on vuosikymmenten saatossa pyritty sementoimaan rakenteisiin, jotka ovat välittömien poliittisten keikausten ulottumattomissa.
Esimerkkeinä tästä ovat kulttuurin valtionosuusjärjestelmä, tiedettä ja urheilua voittovaroillaan tukeva valtion uhkapelimonopoli Veikkaus sekä kuvan ja äänen tallentamisen laitekantaan aikoinaan sidottu veroluonteinen Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu, luovan työn tekijälle maksettava korvaus hänen teoksiensa laillisesta yksityisestä kopioinnista. Veikkausvarat ja hyvitysmaksumekanismi tarjosivat rahalle valtiovallan siunaaman oikotien päätyä tukikohteisiinsa ilman jatkuvaa päivänpoliittista kissanhännänvetoa – valmiiksi paketoituna ja allokoituna tuloutukset kävivät valtiokonttorissa piipahtamassa jatkaen sieltä pikaisesti matkaansa ennakkoon päätetyille tuensaajille.
Näin siis ennen, nyt on toisin. Alun perin ”kasettiverona” tunnetun yksityisen kopioinnin hyvitysmaksun kohtalo on kuvaava. Kun videokasetit ja CD-ROMit vaihtuivat ensin kovalevyihin ja muistitikkuihin ja myöhemmin alusta- ja pilvipalveluihin, kasvoi paine veronalaisen laitekannan ja verotuskonseptin ajanmukaistamiseen. Nokia-vetoinen teknologiajättien voimakas vastustus kuitenkin torppasi tämän suunnitelman. Loppujen lopuksi ”kasettivero” lakkautettiin kokonaan 2015, minkä jälkeen yksityisen kopioinnin lakisääteinen korvaus on maksettu suoraan valtion kassasta. Näin sinänsä perusteltu korvausjärjestely tuli tiensä päähän, kun sen perusteita ei poliittisesti kyetty mukauttamaan vastaamaan muuttunutta toimintaympäristöä.
Sama lopputulos – valtion syliin päätyminen – oli myöhemmin odottava kulttuurin julkisen rahoituksen selkärankaa, Veikkausta. Uhkapelin ja sen aiheuttamien ongelmien kytkeytyminen kulttuurin ja urheilun tukitoimintaan alkoi viime vuosikymmenen lopulla näyttäytyä julkisessa keskustelussa kyseenalaisena. Samalla paine rahapelimonopolin purkamiseksi kasvoi. Lisäksi pandemian myötä Veikkauksen tulos laski sadoilla miljoonilla. Aika alkoi olla poliittisesti kypsä monopoliaseman osittaiselle purkamiselle. Viimein 2024 veikkausvarat otettiin täysin poliittisen kontrollin piiriin. Veikkaus tilittää tästä eteenpäin aiempaa pienemmät voittovaransa kokonaisuudessaan valtiolle ilman korvamerkittyjä tukikohteita, minkä jälkeen poliitikot päättävät rahamäärän jakamisesta mielensä mukaan.
Tosiasia on, että aiempaa merkittävästi suurempi osuus kulttuurin rahoituksesta kaivetaan nykyään suoraan valtion budjetista. Sen seurauksena poliitikoilla ja virkamiehillä on aiempaa suoraviivaisempi tie kulttuurin vakiintuneiden tukirakenteiden sorkkimiseen. Tämän mielessä pitäen ei ole ollut erityisen yllättävää, että Petteri Orpon sinimusta hallitus on todella käyttänyt kasvanutta valtaansa – ja ronskisti. Leikkausten lista ja kokoluokka on hämmentävä: konserttien ja kulttuuritapahtumien pääsylippujen alv-kantaan 4 prosenttiyksikön korotus, OKM:n myöntämiin kulttuurin valtionavustuksiin ensi alkuun 75 miljoonan leikkaus ja yksityisen kopioinnin hyvitysmaksun vakiintuneesta 11 miljoonan tukitasosta puolet pois.
Saa nähdä, jääkö seuraavalle hallitukselle enää mitään romutettavaa.
Leikkauksista vapaaseen kenttään kohdistuu voimakkaimmin nimenomaan hyvitysmaksun puolittaminen. Hyvitysmaksu on ollut kriittinen ruohonjuuritason taiteentekemisen mahdollistaja. Musiikille kohdennetusta hyvitysmaksuosuudesta 2,5 miljoonaa on maksettu suoraan tekijöille tekijänoikeusjärjestöjen kautta ja 2 miljoonaa jaettu hakemusperusteisesti Musiikin edistämissäätiö MESin kautta. Tuella on muun muassa järjestetty konserttitoimintaa, kustannettu äänitteitä ja mahdollistettu oman luovan taiteellisen työn tekemistä. Hyvitysmaksun romahduttaminen on vakava takaisku kaikkien turvaverkkojen ulkopuolelle jääville freelance-taiteilijoille, mutta samalla se myös symboloi täydellisesti oikeistohallituksen ideologisesti painottunutta politiikkaa: niille, joilla on paljon, tulee antaa entistä enemmän ja niiltä, joilla on vähän, tulee ottaa se vähäkin pois.
Suomessa on kuluneella vuosikymmenellä ollut kaksi peräkkäistä kulttuurivihamielistä hallitusta. Marinin hallitus kohtuuttomine koronarajoitustoimineen liki tuhosi tapahtuma-alan ja vieraannutti konsertti- ja teatteriyleisön. Orpon hallitus puolestaan näyttää hyvää vauhtia ajavan alas kulttuurin rahoituspohjaa. Saa nähdä, jääkö seuraavalle hallitukselle enää mitään romutettavaa.
Olli Virtaperko
