Ammattitaiteilija, kuvittelitko post-koronallisen ajan tuovan helpotusta ahdinkoosi – kuvittelitko pääseväsi osalliseksi talouden elpymisestä, uskoitko eläväsi kulttuuria ja taidetta tukevassa sivistysvaltiossa, ajattelitko ihan tosissaan, että Suomi huolehtii taiteilijoistaan, luotitko siihen, että poliitikot olisivat kiinnostuneita kohtalostasi? Kuvittele uudestaan. Elämäsi on oikeasti kuin Helsingin Teurastamon lihakaupan seinän vitsihuumoritaulu, jossa julistetaan: ”Meillä saa vain maksaa, potkia ja kärsiä”. Korona oli alkupala, lähivuosina päästään taiteilijan elämän kurjistuttamisen pihviin, valtiorahotteiseen kulttuurin ja taiteen jopa Euroopan mittakaavassa poikkeuksellisen rujoihin leikkauksiin.
Taiderahoituksen typistämishalun ytimessä on kulttuurin rahoituksen lepääminen kestämättömällä pohjalla, valtion rahapelimonopolien uhkapelituottojen varassa, jonka kokonaismäärän arvioidaan tulevaisuudessa pienentyvän kolmanneksen vuoden 2019 tasosta. Vähennys on tarkoitus siirtää kokonaisuudessaan edunsaajien kärsittäväksi. Välikätenä ja operatiivisena toimijana rahapelituottojen kanavoimisessa taiteelle ja kulttuurille toimii Taiteen edistämiskeskus Taike, jonka tukibudjetista 63 % tulee uhkapeleistä ja vain 37 % valtion budjetista. Kolmanneksen häviäminen rahapelituotoista tarkoittaa 21 prosentin lovea Taiken taiteen ja kulttuurin kokonaistukeen. Se on leikkausten lähtökohtainen kokoluokka, jota vain ei vielä ole katsottu tarpeelliseksi sanoa ääneen. Huomionarvoista on, että leikkaukset kohdistuvat vain vapaaseen kenttään. Taiken vastuualueisiin eivät kuulu valtionosuusjärjestelmän taidelaitokset – kaupunginorkesterit ja -teatterit eivätkä erillisrahoitetut ns. kansalliset taidelaitokset kuten Kansallisooppera ja Radion sinfoniaorkesteri. Niiden rahoitusta ei rahapelituottojen romahdus hetkauta.
Yksikään puolue ei välitä maamme säveltäjistä, kuvataiteilijoista, tanssijoista tai ylipäänsä uutta luovista ammatti-taiteilijoista.
Miksi olen niin varma, että leikkaukset kaatuvat täysimääräisinä freelance-taiteilijoiden niskaan? Siksi, että mikään ei viittaa siihen, etteikö näin kävisi. En ole kuullut yhdenkään puolueen, poliitikon, ministeriön tai valtion virkamiehen puhuneen sen puolesta, että rahapelituottojen pienenemistä tulisi kompensoida valtion budjettivaroista, mikä olisi itsestään selvä ratkaisu. Poliittisella tasolla ongelma on täysin tiedossa, sille vain on päätetty olla tekemättä mitään. Leikkauksiin on sen sijaan valmistauduttu monella rintamalla. Rahapelijärjestelmän tulevaisuusselvityksessä Suomalainen rahapelijärjestelmä muutoksessa (OKM 2021) päädytään ehdottamaan rahoitusjärjestelmän ”kokonaisuudistusta”. Sen ytimessä on silmänkääntötemppu: pienentynyt rahapelikertymä tilitettäisiin tulevaisuudessa suoraan valtiolle, mistä sama raha kierrätettäisiin nykyisille tuki-instansseille – teknisesti ottaen valtion budjetista, mutta ilman menetyksiä kompensoivaa lisätukea.
Myös Taikea ollaan mukauttamassa niukentuneiden resurssien tulevaisuuteen työn alla olevan organisaatiomuutoksen ja viraston ”strategian terävöittämisen” kautta, johon Taiteen edistämiskeskuksen arviointi Muotoaan etsivä virasto (OKM 2021) luo seikkaperäisen katsauksen. Selvityksestä käy ilmi, että Taiken ennalta reagoiva strategia resurssien näivettämiseen on ollut siirtää tukitoiminnan painopiste taiteilija-apurahoista yhteisöavustuksiin: vuosien 2015–2019 välisenä aikana yhteisöavustusten budjettia kasvatettiin peräti 43,5 % – liki seitsenkertaisesti henkilökohtaisiin apurahoihin nähden. Taiken johtajien Minna Sirnön (2013–2018) ja Paula Tuovisen (vuodesta 2018) päätösten myötä henkilökohtaisten apurahojen määrään on tehty merkittävä suhteellinen heikennys yhteisöjen rahoitukseen verrattuna. Kun leikkaukset sitten iskevät Taiken budjettiin, on yhteisöillä avokätinen etumatka yksittäisiin itsensä työllistäviin taiteilijoihin nähden – porukkaan, joka oppi ymmärtämään oman yhteiskunnallisen ja poliittisen arvottomuutensa ja mitättömyytensä jo koronapandemian aikana.
Suomi on hyvää vauhtia hakeutumassa Alankomaiden tielle, jossa kymmenen vuotta sitten toteutettiin kulttuuribudjetin reilun viidenneksen leikkaus oikeistopopulistisen hallituksen toimesta. Suomessa samaan ei tarvita äärioikeistoa. Yksikään puolue ei välitä maamme säveltäjistä, kuvataiteilijoista, tanssijoista tai ylipäänsä uutta luovista ammattitaiteilijoista. He saavat todellakin vain ”maksaa, potkia ja kärsiä” – hankkia itselleen ”oikean” työn, jolla maksaa harrastuspuuhasteluksi muuttuneen kutsumusammattinsa kustannukset, saada kaikessa rauhassa henkilökohtaisia itkupotkuraivareitaan ja kärsien haaveilla uudelleensyntyvänsä Suomeen maailman onnellisimpana turveklönttinä, markkina-analyytikkona tai liikkeenjohdon konsulttina; jonain, joka on lähtökohtaisesti arvokasta, tunnustettua ja kansallista itsetuntoa kohottavaa.
Olli Virtaperko