Bachin kuuden soolosellosarjan kokonaisesitys yhdessä konsertissa on kenelle tahansa sellistille pysyvästi varteenotettava haaste. Tanskalainen Toke Møldrup päätti kuluneen kesän konserttiperformanssissaan Ultimate Bach Movement Marathon lisätä haasteen vaikeuskerrointa yhdistämällä soittoon kestävyysjuoksun. Maratonkonserteissaan Bergenissä, Bornholmissa ja Belgradissa Møldrup juoksi ennalta suunniteltua reittiä pysähtyen kilometrin välein soittamaan osan Bachia. Kolmenkymmenenkuuden pysähdyksen päätteeksi Møldrup sai kuuden kuusiosaisen sellosarjan kokonaisuuden esitettyä ja tuli samalla juosseeksi – sello kainalossaan – 36 kilometriä, typistetyn maratonin verran.
Møldrupin Bach-maraton oli skandinaavisen leppoisa yhteisöllinen tapahtuma, jossa yleisö sai osallistua juoksemiseen eikä kokonaisuuteen sisältynyt kilpailullista elementtiä. Møldrupin itselleen asettama haaste kiteytyi kahden luonteeltaan erilaisen fyysis-mentaalisen ponnistuksen yhdistämiseen, rasituskestävyyttä vaativan pitkän matkan juoksun ja äärimmäistä hienomotorista herkkyyttä vaativan soiton – johon toki yhdistyy myös soittokestävyyden vaatimus.
Tämä rasituksen ja tarkkuuden yhdistämisen haaste on kilpaurheilussa saanut monia eri muotoja, esimerkkinä ampumahiihto. Siinä hiihdon maksimisyke ja ammunnan täydellisen rauhallisuuden vaatimus ovat vaikeasti hallittava yhtälö, mikä juuri mahdottomuutensa takia on yleisölle niin kiehtovaa seurata. Mahdollisesti vielä pidemmälle sama teema on viety marginaalilajissa nimeltä shakkinyrkkeily, jossa vuoroin nyrkkeillään ja vuoroin pelataan shakkia. Ottelu voi päättyä joko shakkimattiin tai tyrmäykseen. Lajia harrastaneet ovat kertoneet, kuinka epätodelliselta tuntuu palata välittömästi nyrkkeilyosuuden jälkeen shakkinappuloiden siirtelyn mentaalisesti vuoren kokoisen ponnistelun pariin juuri nyrkkeilykehässä murjottuna, maksimaalisessa adrenaliinipiikissä.
Bach-maraton ja shakkinyrkkeily tulivat mieleeni kohdatessani säveltäjänammatin ajoittain toistuvan ilmiön, sävellyksen loppuun saattamisen aikapulan eli sävellyksellisen deadlinen. Kiireeseen johtaneita syitä on tilanteen lauettua syytä tarkastella ja analysoida perinpohjaisesti tulevaisuuden varalle, mutta kiireen keskellä viisastelu ei auta. On vain pyrittävä selviytymään. Toisin kuin urheilussa, luovan prosessin etenemisnopeutta on vaikea kiihdyttää. ”Loppukiri” taiteessa ei tarkoita työn nopeutumista, vaan työhön käytettyjen tuntimäärien lisäämistä kohti sellaista maksimaalista fyysisen ja henkisen rasituksen tasoa, joka ei vaikuta vakionopeudella hitaasti etenevän ja suurta tarkkuutta vaativaan työn laadullisiin tekijöihin.
Kiirettä on kahta lajia, monien eri tapahtumien/töiden kasaantumista liian lyhyelle aikavälille ja hyvin pitkällä aikavälillä tapahtuvan yhden työn loppuunsaattamisen aikapulaa. Ensimmäinen sisältää usein fyysisen touhukkuuden elementtejä, pitää juosta paikasta toiseen pää kolmantena jalkana, sohia siellä ja täällä. Säveltäjän kiire on jälkimmäistä sorttia. Kovan ajatustyön vastapainona ulkoisesti ei oikeastaan tapahdu mitään.
Elokuvissa säveltäminen on dramaattista ja vauhdikasta puuhaa – yksi käsi pikakirjoittaa partituuria, toinen käsi kaataa punaviiniä ja kolmas heittelee biljardipalloa vihreällä veralla valmiin teoksen täydellisen ääniraidan soidessa ”säveltäjän päässä” (Amadeus, ohj. Miloš Forman, 1984). Todellisuudesta sen sijaan tulisi hyvin tylsä elokuva. Näpertelyä näyttöpäätteen ääressä, nuottimateriaalin kirjoittamista paperille, erilaisten materiaalien selaamista ja tutkimista, ehkä silloin tällöin johonkin soittimeen koskemista, referenssimateriaalin kuuntelua ja paljon kuolleelta näyttävää tapahtumattomuutta. Pään sisällä kuitenkin myllertää ja kiehuu. Pitkään päivään mahtuu paljon pitkiä työtunteja. Aikataulullisen paineen alla kaksi täydellisen erilaista todellisuutta toteutuu samanaikaisesti – valtava pään sisäinen kiire ja ylikierroksilla käyminen sekä näennäinen ulkoinen rauhallisuus ja tapahtumaköyhyys. Näin voi kulua kuukausia.
Urheilu ja esittävät taiteet saavuttavat kliimaksinsa aikaan ja paikkaan sitoutuneen henkilökohtaisen kilpailusuorituksen tai julkisen esityksen myötä, jota on edeltänyt pitkä ja päämäärätietoinen harjoittelu. Suoriutumisen näkökulmasta säveltäjällä jää tämä työn tekemisen huipentava näkyvä julkinen ponnistelu toteutumatta. Ei siis tule adrenaliinipiikkejä, muttei toisaalta esiintymispaniikkia tai lamaantumisiakaan. Säveltäjän voikin määritellä henkilöksi, jolla on kyky sietää pitkäkestoista jäytävää painetta ja ahdistusta ilman tarvetta/mahdollisuutta oman fyysisen ponnistelun suomaan katharsikseen. Tai sitten Jouko Turkan ajatelmaa ”portsari on henkilö, jolla on samanaikaisesti kaikki valta ja ei mitään valtaa” mukaillen: kiireensä keskellä säveltäjä on henkilö, jolla on kaikki aika ja ei mitään aikaa.
Olli Virtaperko