Taidemusiikin maailma kelpaa harvoin näyttämöksi suurelle yleisölle suunnattuun fiktiiviseen tv-draamatuotantoon. Kuluneena kesänä Yle Areenan näyttämä tanskalainen draamasarja Orkestret (Orkesteri, 2020) on ilahduttava poikkeus. Kerronnan ytimessä on sinfoniaorkesterin muodostaman monimuotoisen sosiaalisen elämän näyttämö, jossa sattuu ja tapahtuu kuin missä tahansa hierarkkisessa keskisuuressa työyhteisössä. Tanskalaisen kainostelemattomaan tapaan tehdyn Orkesterin räävittömyys ja epäkorrektius tekevät sarjan katsomisesta liki myötähäpeää herättävän kokemuksen, mutta muusikkonäkökulmasta sarjan huimasti liioiteltujen teemojen rönsyjen takaa löytyy tunnistettavia orkesteritodellisuuden siemeniä aina hallinnon ja muusikkojen välisten suhteiden kipupisteistä soittajayhteisön omiin sisäisiin jännitteisiin.
Orkesterin skandinaavinen esikuva lienee ollut harrastelijaorkesterien maailmaan sijoittunut ruotsalainen laatusarja Molanders (Molanderin perhe, 2013), jossa musiikin tarjoamassa viitekehyksessä puidaan Molanderin perheenjäsenten keskinäisiä ja henkilökohtaisia ongelmia. Niin Orkesterissa kuin Molanderin perheessä muusikkous ja taidemusiikki saavat osakseen varsin kiihkottoman ja mystifioimattoman käsittelyn, ne nivotaan luontevasti osaksi tavallisten ihmisten tavallista elämää. Näin tapahtuu valitettavan harvoin.
Orkesterin ja Molanderien kaltaisista klassisen musiikin maailman draamasarjoista ei ole ylitarjontaa – meillä länsimaissa. Toisin on klassisen musiikin valloittamassa Etelä-Koreassa, jossa länsimainen historiallinen klassinen musiikki elää uutta epätodennäköistä kukoistuskauttaan. Korealaiset soittajat täyttävät vauhdilla länsimaisista orkestereista vapautuvia muusikonpaikkoja, ja maa tuottaa jatkuvalla syötöllä huipputason konsertoivia solisteja. Klassisen musiikin ”Korea-buumi” heijastuu myös maan kukoistavaan elokuvateollisuuteen, jossa taidemusiikin ympärille on rakennettu kymmeniä draamatuotantoja. Hyvän johdatuksen aiheeseen tarjoavat Netflixistä löytyvät K-draamat Do you like Brahms? (2020), Do Do Sol Sol La La Sol (2020) ja koko genren aloittanut Beethoven Virus (2008). Nämä sarjat avaavat näkökulmia siihen, kuinka taidemusiikin maailman kautta peilataan korealaisen yhteiskunnan kipupisteitä ja jännitteitä rakentaen samanaikaisesti universaalia ihmissuhdedraamaa. Kaikesta päätellen länsimainen klassinen musiikki rakenteineen ja käytäntöineen on kuin luotu tähän. Vaikeasti saavutettavan ja paljon kurinalaista työtä vaativan soittotaidon oppiminen tuntuu resonoivan hyvin korealaisen työnteon ja keskinäisen kilpailun eetoksen kanssa. Myös korealaisdraamoihin kantavan peruskonfliktin tarjoamat luokkaerojen ja hierarkian teemat ovat luontevasti läsnä. Korealaisessa käsittelyssä opettajan ja oppilaan suhde on kaukana pohjoismaisesta frendipohjaisesta yhdessä puuhastelusta, ja orkesterimaailman kyseenalaistamaton komentoketju ja ennalta määritelty soittajien arvojärjestys löytävät vastineensa korealaisen yhteiskunnan sukuhierarkiasta, työyhteisöjen nokkimisjärjestyksestä ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuudesta.
Länsimainen klassinen musiikki näyttää selvästi symboloivan korealaiselle myös statusta ja glamouria. Tätä ilmentävät sarjojen päähenkilöiden soittimet. Korealaissarjoista on turha etsiä vetopasuunaa tai fagottia. Ehei, siellä soitetaan flyygeliä, viulua ja selloa sekä heilutellaan tahtipuikkoa. Länsimaisen taidemusiikin soitinkirjosta käsikirjoituksiin seuloutuvat vain instrumenteista ikonisimmat, kalleimmat ja visuaalisesti näyttävimmät, nuo luksusautoon vertautuvat länsimaisen elämäntavan symbolit, jotka tarjoavat eksklusiivisen näyttämön kauniiden ja rohkeiden nuorten ihmisten kasvukertomuksille ja ihmissuhdesotkuille.
Kaiken edellä huomioidun jälkeen tuntuu ankealta luoda katsaus oman maamme tilanteeseen. Meillä klassisen musiikin maailma ei muutamaa elokuvaa lukuun ottamatta ole tietääkseni kelvannut yhdenkään draamatuotannon näyttämöksi. Suomessa korkeakulttuurin perinteisesti tärkeä tehtävä on ollut toimia varaventtiilinä korkea- ja populaarikulttuurin väliselle jännitteelle ja tarjota polttoainetta korkeakulttuurille irvailuun aina Uuno Turhapuro -elokuvista Lapinlahden Lintujen ja Kummelin sketsisarjoihin. Näin oli ainakin ennen, tällä vuosituhannella on ollut kovin hiljaista. Nähtävästi klassinen musiikki on marginalisoitunut niin mitättömäksi yhteiskunnan sammalkerrostumaksi, että edes sen pilkkaamiseen ei kannata käyttää paukkuja. En sinänsä haikaile korealaisen soitinfetisismin ja hierarkkisten stereotypioiden tai edes periruotsalaisen muusikkoperhedraaman perään, mutta olisin iloisesti yllättynyt taidemusiikin vilahtamisesta suomalaisessa AV-tuotannossa – luontevana osana tavallisten ammattiaan harjoittavien ja elämäänsä elävien ihmisten arkea.