maanantai kesäkuu 17. 2024

Suuria tunteita

 

Taannoisessa Teosto-palkintoehdokkaiden julkistustilaisuudessa tekijöitä pyydettiin kuvailemaan teoksiaan ja niiden syntyä. Moni esittely meni suurin piirtein näin: ”Musiikkini on minulle hirveän tärkeää. Myös omat tunteeni ovat minulle hirveän tärkeitä. Koen tunteita paljon ja pyrin musiikissani välittämään mahdollisimman tarkasti kaikki nämä tunteet.” Kuuntelin epäuskoisena. Olen aina ajatellut että ammattitaiteilijan – niin esittävän kuin luovan – ensimmäinen tehtävä on asettua omien tunnereaktioidensa yläpuolelle.

Oman soittonsa ihanuudesta haltioituva instrumentalisti ei tunnekuohuissaan todennäköisesti suoriudu soittotehtävästään hyvin, nyyhkimisreaktio ei auta laulajan äänenmuodostusta eikä muutu säveltäjän nuottipaperilla koskettavaksi nuotiksi. Minulle ei ole ikinä tullut mieleenkään, että pyrkisin sävellystyön kautta kuvaamaan mitään spesifejä omia tunteitani – ne kun eivät ole millään tavalla kiinnostavia eikä niissä ole mitään ainutlaatuista. Ylipäänsä musiikin niputtaminen tunteen alakategoriaksi on ajatuksena syvästi häiritsevä.

Fakta kuitenkin lienee, että ihminen käsittelee musiikkia pääasiassa tunteiden kautta. Korvat vastaanottavat äänellistä informaatiota ja tunteita säätelevä aivolohko muuntaa sinänsä mitään tarkoittamattoman sävelvirran tunteiksi ja niitä kuvaileviksi sanoiksi – sellaisiksi kuin vaikkapa haikeus, kaipuu, ilo, voima, toivo, puhdistautuminen, pelko, kauhu, väristys, lämpö, hurmos, melankolia, riehakkuus. Ja kas, ilmanpaineen vaihtelu on saanut nimen ja merkityksen! Järjetön ajatus, mutta näin se vaan on.

Musiikin herättämät tunteet eivät synny puhtaalta pöydältä. Länsimainen ihminen hahmottaa musiikkia eri tasoisten kulttuuristen siivilöiden läpi. Kulttuuripiirimme sisällä musiikillisille ilmiöille on syntynyt vakiintuneita yhteisiä merkityksiä, jotka ovat ehdollistuneet ihmismieleen johdonmukaisen toiston ja pitkäkestoinen altistaminen myötä. Satojen musiikin käytön suhteen identtisten elokuvien näkemisen jälkeen länsimaisen kulttuurin kasvatti on oppinut, että tenorisaksofonin äänen kuuleminen edustaa elokuvissa lupausta miehen ja (nuoren) naisen välisestä seksistä, sellot ja viulut viestivät romantiikkaa ja sello soolona on aina hyvin, hyvin koskettavaa. Sinfonisessa orkestraatiossa terssisuhteinen harmoniaprogressio edustaa ylevöitettyä arvoituksellisuutta, scifiä tai avaruutta; hetki atonaalista harmoniaa välittää aina kauhun tunteen puhtaimmillaan ja lämmin pehmeä jousimatto ilmentää turvaa ja lämpöä, rakkautta. Ja niin edelleen.

Länsimaisen populaarikulttuurin yhteisesti määrittyneiden musiikillisten merkitysten maailma koostuu tuhansista spesifeistä moduleista, ehdollistuneista tunteen ja tarinankerronnan perusyksiköistä. Sanaston runsaus ja monipuolisuus tarjoaa periaatteessa loputtoman monikerroksellisen kerronnan ja viittaussuhteiden runsaudensarven, mutta sen hyödyntäminen audiovisuaalisessa viihdeteollisuudessa on masentavan suoraviivaista, alleviivaavaa, yksinkertaistavaa ja kerroksetonta. Kuvan, puheen ja musiikin yhdistelmässä perussääntö on, että halutun tunnesisällön perille meneminen varmennetaan kolmasti. Se alustetaan käsikirjoituksen keinoin, toteutetaan kuvalla ja dialogilla ja sinetöidään musiikilla. Lopputuloksena tavoitellaan yhden tulkinnan yksinkertaistettua maailmaa, jossa jokainen katsoja kokee samat tunteet samalla tavalla.

Populaarikulttuurin luoma musiikillisten merkitysten kielioppi on lähtökohtaisesti hyödytöntä musiikille, joka pyrkii etsimään vaihtoehtoisen tien, välittämään pakkosyötettyjen valmiiksi purekseltujen tunteiden sijaan vain oman itsensä. Onko tällainen musiikki sitten ”tunteetonta”? Ei ole. Ihminen muuntaa psykologisen perusrakenteensa takia kaiken vastaanottamansa informaation joka tapaukseksi tunteen kielelle. Vaikka kuinka yrittäisi säveltää valmiista merkityssisällöistä riisuttua musiikkia, laukaisee kuultu kuulijassa monipolvisen viittaussuhteiden, mielikuvien ja emootioiden vyyhdin, jonka seurauksena syntyvä tunnereaktio määrittää pitkälti sen, ”pitääkö” kuulija kuulemastaan vai ei.

Tunnetuputukseltaan neutraalissa musiikissa kuulijan kokemusmaailman on mahdollista muotoutua avaraksi ja omalle mielikuvitukselle tilaa jättäväksi. Kollektiivinen kokemus muuttuu yksilölliseksi. Pidän tätä arvokkaana asiana. Taiteen tehtävä on vapauttaa ihmisen mielikuvitus ja heijastaa todellisuutta ja uusia mahdollisia maailmoja kiehtovilla ja ennakoimattomilla tavoilla. Se onnistuu huonosti yhden totuuden kielioppia käyttäen.

Olli Virtaperko

KOLUMNISTIT

Johan Tallgren
14 VIESTIT0 KOMMENTIT
Juri Reinvere
12 VIESTIT0 KOMMENTIT
Kai Amberla
46 VIESTIT0 KOMMENTIT
Kimmo Hakola
34 VIESTIT0 KOMMENTIT
Lotta Wennakoski
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
Minna Leinonen
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
Mioko Yokoyama
1 VIESTIT0 KOMMENTIT
Olli Virtaperko
47 VIESTIT0 KOMMENTIT
Susanna Valimaki
21 VIESTIT0 KOMMENTIT