Säveltäjän ammatin turhauttaviin puoliin kuuluu pysyvä vaatimus pystyä kuvaamaan sanallisesti omia tekeleitään. Pitää kirjoittaa teos- ja henkilöesittelyjä konserttien käsiohjelmiin ja nettialustoille, runoilla itsestään ja musiikistaan apurahahakemuksiin sekä puhua eri medioissa, luentotilaisuuksissa ja muissa julkisissa yhteyksissä. Tällöin joutuu kohtaamaan musiikin perusongelman: kuinka kuvata sanoin ilmiöitä, jotka lähtökohtaisesti ovat vain heikosti tai eivät lainkaan verbalisoitavissa? Musiikki ei ole sanataidetta, vaan aikaan sidottua ja ajassa etenevää äänitaajuuksien ja ilmanpaineen manipuloinnin taidetta, joka herättää kuulijoissa erilaisia tunteen ja järjen reaktioita ja stimuloi mielikuvitusta ja kehollisia aistimuksia yksilöllisillä tavoilla. Mitä yleispätevää ja järkevää tällaisesta ajassa seilaavasta informaation virrasta voi ylipäänsä kuvitella kirjoittavansa?
Eri taiteenlajit eivät ole taiteen sanallistamisen ongelman äärellä yhteismitallisia. Kuvataiteen kaksiulotteisia teoksia on musiikkia kiitollisempaa esitellä puhutun tai kirjoitetun kielen avulla. Jos esimerkiksi näytteillä olevasta maalauksesta nostetaan esittelytekstissä esiin teoksen väitetty uskonnollinen symboliikka sekä viittaukset surrealismin tyylipiirteisiin ja renessanssin triptyykkien kolmiosaiseen muotoon (kuten EMMA-museossa kuvataan Juhani Linnovaaran teosta Hiljaisuuden kuuntelija, 1955), voi katsoja yhdellä vilkaisulla tarkistaa esittelytekstin väitteet edessään kokonaisuudessaan levittäytyvästä taideteoksesta. Musiikissa ei ole samanlaista välitöntä sisällöllisten väitteiden faktojentarkistuksen mahdollisuutta, koska teoksen sisältö on ripoteltu aikajanalle, joskus varsin pitkäkestoiselle sellaiselle.
Musiikista kirjoittaminen ja puhuminen on siis tarpeellista
Mutta musiikistakin pitäisi kai jotain pystyä sanomaan? Historiallisten säveltäjien musiikin tapauksessa sanallistamisen ongelma voidaan kiertää sillä, että ei oikeastaan sanota itse musiikista mitään. Keskitytään henkilö- ja musiikinhistorian näkökulmiin; jutustellaan musiikin liepeillä niitä näitä, ja mikäli itse musiikkia on tarpeen jotenkin käsitellä, voi aina kopioida jonkun toisen aiemmin kirjoittamaa. Kantarepertoaarin teosesitteleminen on löysän jaarittelun taidetta. Henkilökohtaisen riman matalalla pitävä selviää siitä vailla oman ajattelun vaivannäköä. Mutta kun pitäisi kirjoittaa nykymusiikkiteoksen esittely – ehkä jopa kantaesityksen – vaaditaan aitoa asiantuntijuutta ja kehittynyttä partituurinlukutaitoa, jotta olisi edes mahdollisuus pohtia kysymystä siitä, voiko teosta sanallistaa järkevällä tavalla. Harvalla ammatikseen musiikista kirjoittavalla on tähän halua tai valmiuksia. Siksi tehtävään pakotetaan tekstin tuottamisen amatööri, teoksen säveltäjä.
Tumpelolla säveltäjä-kirjoittajalla on omaa musiikkiaan käsitellessään periaatteessa kolme vaihtoehtoa. Mikäli teoksessa on musiikkia väitetysti kuvaava tarinankerronnallinen tai ulkomusiikillinen ulottuvuus, selostetaan siitä ummet ja lammet ja samalla taotaan kuulijan kalloon se, mitä hänen pitää teoksesta kuulla. Mikäli teos puolestaan stravinskilaisittain ilmaistuna ei pyri ilmaisemaan mitään itsensä ulkopuolista, jää jäljelle käytännössä vain mahdollisuus kuvata sävellyksen teoreettisia ja teknisiä lähtökohtia sekä sävellysprosessin toteutusta. Musiikinhistorian puisevimmat esittelytekstit ovat tällaisia ammattisanastoa viljeleviä musiikillisia ruumiinavauksia. Olen tarjonnut oman panokseni tähän triviaaliin ja luotaantyöntävään esittelyformaattiin kymmenillä täysin hyödyttömillä teosesittelyillä. Mutta mitä muutakaan sitä voisi sanoa musiikista, jolla ei ole mitään sanallistettavaa tarinaa kerrottavanaan? Kolmas vaihtoehto on Jukka Tiensuun tapa, jossa kieltäydytään kategorisesti oman musiikin kommentoinnista. Tämän mittaluokan ehdottomuuteen harva säveltäjä on valmis, koska teoslöpinöiden kirjoittamisen epäkiitollisuudesta huolimatta ne tarjoavat edes teoreettisen mahdollisuuden vaikuttaa oman elämäntyön vastaanottoon ja arviointiin.
Kaikenlaista puuhakasta musiikista kirjoittamista ja puhumista siis tapahtuu. Alkuperäinen kysymys on silti edelleen vastaamatta: voiko sanojen avulla ilmaista musiikin kaltaisesta abstraktiosta mitään aidosti merkityksellistä ja tarpeellista? Ympäröivä todellisuus puoltaa voimakkaasti musiikin sanallistamista. Taiteesta puhuminen ja kirjoittaminen – jota itsekin parhaillaan teen – on keskeinen kulttuurielämää pyörittävä moottori. Puhuminen ja kirjoittaminen on näkyväksi tekemistä. Sanojen avulla taistellaan elintilasta ihmisten mielissä, mediassa ja taiteen rahoittajien kukkaroissa. Osoitetaan arvostusta ja epäarvostusta, haukutaan, ylistetään, ylipäänsä toteutetaan ihmiselle lajityypillistä laumakäyttäytymistä. Musiikista kirjoittaminen ja puhuminen on siis tarpeellista – ei välttämättä merkityksellistä, mutta ehdottomasti tarpeellista.
Olli Virtaperko
