100-vuotiaan Suomen ulkomaailmaan itsestään viestimät kulttuuriset signaalit ovat kuluvana juhlavuonna olleet ristiriitaisia. Samalla kun valtio juhlii itseään näyttävin kulttuurispektaakkelein, kärvistelee kuntasektori leikattujen valtionosuuksien, sille sysättyjen velvoitteiden kasvun ja palvelujen kysynnän lisäyksen vaatimuksen noidankehässä. Poliittisin päätöksin – tavoitteellisesti ja tietoisesti – kurjistetut kunnat ovat joutuneet tekemään ns. arvovalintoja, valintoja, joissa kulttuuri päätyy usein kärsijäksi. Kokkola on ollut ajamassa ahtaalle Pohjanmaan kulttuurista kruununjalokiveä, Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteria, Helsingissä UMO Jazz Orchestran toimintaedellytykset ovat pahasti uhattuna ja Riihimäellä puolestaan esitetään vuoden 2017 Vuoden teatteriksi valitun Riihimäen teatterin toiminnan lamaannuttamista. Kulttuuri saattaa näyttäytyä sivistyksestä piittaamattomalle poliitikolle vaivattomana ja seurauksettomana säästökohteena, mutta koska kunnan houkuttelevuus ja vetovoima asuinpaikkana vähenee samassa suhteessa kulttuuripalveluiden alasajon kanssa, on tämä analyysi väärä. Kulttuuripalveluiden kurjistaminen ei ole koskaan eikä missään johtanut kuntalaisten hyvinvoinnin kasvuun.
Onneksi myös vastakkaisia kehityskulkuja on oraalla. Jyväskylässä kaupunkilaisten ykköstoive heidän hyvinvointinsa lisäämiseksi on uusi konserttitalo. Ymmärrän heitä. Maailman mahdollisesti vähäisimmän akustikon Alvar Aallon suunnittelema Jyväskylän teatteritalo on musisointitilan irvikuva. Kurjempaan akustiikkaan olen törmännyt ainoastaan – hassua kyllä samassa kaupungissa – Jyväskylä Sinfonian harjoitustilassa, Kauppakeskus Kolmikulman kakofonisen kaikuisessa varastotilassa. Jyväskylän konserttitalohanke on poliittisessa myötätuulessa, mikä on suuren kehityspotentiaalin omaavalle orkesterille ja koko Keski-Suomen kulttuurielämälle fantastinen uutinen.
Toivottavasti Jyväskylästä välittyvät kulttuurimyönteiset viestit saavuttavat pikavauhdilla myös Turun – kaupungin päättäjät nimittäin tarvitsevat kaiken saatavilla olevan viisauden ymmärtääkseen, että se, mitä kaupunki kipeästi kaipaa, on uusi ja ajanmukainen konserttitalo. Turun nykyinen konserttitalo on omiin silmiini elegantti, viihtyisä ja arkkitehtonisesti aikansa tyylipuhdas edustaja, agraari-Suomen musiikillisten vaatimusten mukainen ajankuva. Olympiavuonna 1952 rakennettu Risto-Veikko Luukkosen luomus oli mitoitettu palvelemaan Suomen tuolloin vielä toiseksi suurimman kaupungin musiikkielämän tarpeita. Vertailukohdan voi löytää Turun konserttitalon ikätoverista, Citroën 2CV:stä, joka oli ranskalaisen autoteollisuuden täsmäsuunniteltu vastaus 1950-lukulaisen maanviljelijän huutoon tarpeesta kuljettaa 100 kilon kuorma max. 60 km tuntivauhdilla torille ja tarvittaessa ylittää kynnöspellot kyydissä olevien kananmunien murskaantumatta. Citroën 2CV – tuo hieno ja nostalginen auto – ei kuitenkaan täysremontillakaan ole muutettavissa moderniksi sähkö- tai hybridimoottorilla varustetuksi, ajo- ja liikenneturvallisuudeltaan optimoiduksi ajotietokoneeksi, esimerkiksi sellaiseksi kuin kolumnissani 07/2015 perinpohjaisesti käsitelty Tesla Model S.
Turun konserttisalin vääjämätön kohtalo on sama. Ei ole olemassa sellaista remontointioptiota, jolla se saataisiin muuntumaan kuulijan, orkesterin, tekniikan ja muun henkilökunnan tarpeet täyttäväksi moderniksi konserttitaloksi. Talon akustiikka on kaikuisuudessaan ja meluisuudessaan ongelmallinen, lava täysikokoiselle sinfoniaorkesterille aivan liian pieni, henkilökunnan taka- ja sosiaalitilat vaatimattomat, talossa ei ole kamarimusiikkisalia, ja lisäksi orkesterilta puuttuu erillinen harjoitussali. Taloa ei ole suunniteltu modernin teknologian tai nykypäivän logistiikan ja tavaraliikenteen vaatimusten ehdoilla, mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon, että rakennuksen logistis-teknologinen viitekehys on aika, jolloin Suomen autokanta oli 2% nykyisestä eikä yksikään kotitalous omistanut televisiota.
Uusi konserttitalo on Turun ja koko Varsinais-Suomen musiikkielämän kehittymisen ja tulevaisuuden kukoistuksen edellytys. Panokset ovat suuret koko läntisen Suomen kannalta. Tällä hetkellä Turku on asukasluvun kehittymisellä mitattuna vähiten houkutteleva kasvukeskus Suomen kuudesta yli 150 000 asukkaan kaupungista. Kaupungin kulttuuritarjonta ja sen laatu ovat keskeisiä vetovoimatekijöitä. Tässä kilpailussa Turku uhkaa vuosikymmenien saatossa liki farssin piirteitä saaneen konserttitalojahkailunsa myötä luisua häviäjien joukkoon. Näin ei kuitenkaan täydy tapahtua, kyse on poliittisesta tahdosta. Nyt käsillä on kriittinen hetki osoittaa tuota tahtoa pitäen mielessä tämän kolumnin ydinviesti: Turun konserttitaloa ei millään ilveellä saa muutettua moderniksi musiikkikeskukseksi. Jos ja kun sellainen halutaan, se pitää rakentaa.
Olli Virtaperko