Verdin Trubaduuri on aariaoopperoiden kuningas ja suurten laulajien taidonnäytön paikka, johon ei yleensä ole edes yritetty sotkea ohjaajan puumerkkiä. Toinen toistaan upeammat aariat lauletaan rampissa, ja yleisö lakoaa rakkauden, vihan mustasukkaisuuden ja koston leiskuvissa tunteissa, joiden siivellä sotkuinen juonikin toimii.
Kansallisooppera on lainannut Barcelonan Liceusta Joan Anton Rechin ohjaaman ja lavastaman tuotannon, joka yrittää vähän enemmän sitomalla oopperan visualisointiin Fransisco de Goyan etsaussarjan Sodan tuhoja, joka kuvaa Espanjan itsenäisyyssodan järjettömyyksiä.
Projektioissa tulvii väkivaltaa, kaaosta, kirkuvia lapsia ja naisia, sojottavia raajoja. Idea on hyvä, sillä sisällissodasta Trubaduurissakin on kysymys. Lapsena erilleen joutuneet veljekset kreivi Luna ja mustalaisten parissa elävä trubaduuri Manrico ovat veljeydestään tietämättä vihollisleireissä ja taistelevat samasta Leonorasta.
Juonen epäloogisuus tulee esiin jo siinä, että miksi Manrico ei muka vieläkään tiedä alkuperäänsä, vaikka kasvattajaäiti Azucena kertoo heittäneensä polttoroviolle oman lapsensa, vaikka sinne piti lentää Manrico kostona äidin murhasta. No, logiikasta viis – identiteettien hukassa olo kaaoksen keskellä sopii draamaan, ja Goyan kuvat korostavat tätä sekasortoa.
Näin tuotannoin ensi-illan ja myöhemmän esityksen. Ensi-illassa kuvat tehosivat: ne toivat aarioille raadollisen tunnetaustan, jota ilman upean melodiat voisivat olla eskapistisia. Toisella näkemällä ohjauksen heikkoudet alkoivat korostua.
Taitelija Goya näyttämöllä Timo Paavolan hahmossa oli vähän orpo, olisipa hän edes maalaamalla motivoinut oloaan. Kuvia oli oopperan kestoon nähden aika vähän, ja ne pääsivät täyteen tehoonsa vasta loppupuolella.
Mustia verkkokankaita vedeltiin ylös ja alas. Etsaussarjan osien suomennettujen nimien rullaaminen niille oli turhaa – eivät ne kerro suomalaisille samaa kuin espanjalaisille. Silloin, kun kuva ei ollut, saatiin tyytyä tyhjään näyttämöön, jossa on tuoleja.
Henkilöohjaus ei ollut Rechin vahvuus. Henkilöt jäivät yksiulotteisiksi ja kuoro asetelmalliseksi lukuun ottamatta naisen joukkoraiskausta alkupuolella. Se oli paitsi epäsopiva metoo-keskustelun aikana niin myös irrallinen: se ei liittynyt oikein mihinkään, ei edes Azucenan äidin kohtaloon, jota sillä ilmeisesti yritettiin taustoittaa.
Kuoroasetelmat toimivat kyllä visuaalisesti maalauksellisuudessaan ja still-kuvissaan, mutta miesjoukkojen tavoiteltu hurjuus jäi vähän väkinäiseksi. Kansallisoopperan mieskuoro kyllä yritti parhaansa uhoavalla laulullaan.
Eli draama jäi jälleen kerran pääsolistien varaan, mikä ei Trubaduurin kohdalla ole mitään uutta. Näyttämöilmaisu ei silti paljoa rikastunut laulun kautta ainakaan miehillä.
Claudio Otelli teki kreivi Lunasta todella vihaisen machon, joka lauloi ulos katkeruuttaan ja maanista omistushaluaan. Komeassa äänessä siihen riitti kyllä pontta, mutta kyllä Lunassa pitäisi olla myös toinen, Leonoraansa rakastava ja sukunsa aristokratiasta kertovat puoli. Niistä ei nyt ollut tietoakaan.
Aquiles Machado teki Manricon tyypillisin, melkeinpä kliseisin italialaistenorin elein, mutta hänen äänensä vuolasta virtaa oli kyllä ilo kuulla. Hahmon pitäisi olla taiteilija ja soturi, mutta jälkimmäistä ei oikein Machadon passiivisessa olemuksessa ollut.
Elena Stikhina tulkitsi Leonoran puhtaalla ja kauniisti kaartuvalla äänellä, ja suoritus oli kaikin puolin eheä. Italialaisia herkkuja kuten korkeiden äänten pidättelyjä ja messa di vocea jäi silti kaipaamaan. Sari Nordqvist teki urotyön Azucenan raskaassa roolissa, vaikka alaäänet tulivatkin puristamalla ja vähän vaappuen. Heikki Aallon komeasointinen Ferrando sai loistaa ja luoda miehiin taisteluhenkeä alun kertomuksessa.
Patrick Fournillier johti ensi-illassa tiukoin tempoin, mikä kostautui paikoin synkronissa ja aarioiden hengittävyydessä, mutta toiseen esitykseen mennessä ote oli tasoittunut. Kansallisoopperan orkesteri soitti jämäkästi, vaikka välimatkaa jäikin italialaisimpaan melokseen, jossa jokainen säestysäänikin laulaa.
Harri Kuusisaari
