Matkalla Asta Hyvärisen äänikartalla

 

Asta Hyvärisen uusi, tunnin pituinen Carte noir on eräänlainen musiikillinen äänikartta, jossa soi hänen oma historiansa. Sen elektronisessa osuudessa säveltäjä äänitti mm. oman keittiönsä mikroaaltouunia, espressokonetta ja sipsipusseja.

 

Tämä on tuotantoni laajin teos. Pidän ajatuksesta, että kyseessä on kokonaisteos, joka muodostaa kokonaisen konsertin. Näin tulee intensiivisempi elämys kuin monen pienemmän teoksen yhdistelystä kaikkine mahdollisine väliroudauksineen.”

Näin kuvailee Asta Hyvärinen (s. 1963) uutta tunnin laajuista teostaan Carte noir (2020), joka saa kantaesityksensä 22. lokakuuta Turun kulttuuritehdas Manillassa. Teos rakentuu elektroakustisesta osuudesta ja muusikoiden improvisoinnista, jota ovat toteuttamassa Flora Kok, sopraano, Samuli Paavilainen, sello, sekä säveltäjä Asta Hyvärinen itse lyömäsoittimissa.

Carte noirilla on pitkä syntyhistoria.

“Minulla oli mielessä tämäntapainen teos jo 25 vuotta sitten. Silloin oli tosin kyse puolen tunnin teoksesta, jossa olisi ollut mukana tanssija mutta ei elektroniikkaa”, Hyvärinen muistelee.

Ajatus teoksesta syntyi uudelleen, kun Hyvärinen sai 2020 Koneen säätiön korona-apurahan ja työskenteli kotiresidenssissä. Nyt tanssija jäi pois ja mukaan tuli elektroniikka. Turku 2029 –säätiöltä saatu apuraha vaikutti puolestaan siihen, että esitys päätyi Turkuun ja mukaan tuli turkulaisia esittäjävoimia.

Teoksen nimi Carte noir (Musta kartta) herättää kiinnostusta.

“Nimet ovat minulla aina monivivahteisia”, Hyvärinen kertoo. “Tässä on kyse eräänlaisesta äänikartasta, musiikillisesta kartasta, joka kartoittaa omaa historiaani. Tässä vieraillaan esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa, antiikin Kreikassa, ja mukana on myös muistumia progressiivisesta rockista sekä jazzista, mutta kaikki on fuusioitunutta, en koskaan siteeraa mitään suoraan vaan teen kaiken aina itse, omaksi musiikikseni.”

Teos koostuu kahdesta puolituntisesta jaksosta, joista voisi periaatteessa esittää vain toisenkin. Hyvärinen yhdistää teoksessa valmiiksi sävelletyn elektroakustisen osuuden ja muusikkojen improvisoiman live-esityksen.

“Elektroakustinen musiikki ja live-osuudet esitetään kaikki päällekkäin, ne eivät siis vuorottele. Toisaalta niitä ei myöskään ole synkronoitu. Toivottavasti muusikot improvisoivat täysin vapaasti, joskin muutamissa paikoissa voi heittäytyä eri tyylien puitteissa elektroakustisen osuuden mukaan. Useamman muusikon vapaata improvisointia voi verrata keskusteluun, jossa voidaan olla myös eri mieltä, jolloin joku voi vastata eri tavoin kuin olisi odottanut.”

“Tässä tapauksessa esityksen ja improvisaatioiden tuoreus on taattu, sillä esiinnymme Flora Kokin ja Samuli Paavilaisen kanssa vasta esityspäivänä ensimmäisen kerran yhdessä. Ennen esitystä pitää toki katsoa sound check kuntoon, mutta mitään yhteistä ei harjoitella”, Hyvärinen kertoo.

Asta Hyvärinen toivoo, että muusikot improvisoivat hänen teoksessaan täysin vapaasti. Sitä voi verrata keskusteluun, jossa voidaan olla myös eri mieltä ja yllättää toinen. © Susanna Paronen

“Elektroakustisessa osuudessa on sekä ihan elektronisin keinoin toteutettua äänimateriaalia että konkreettisia ääniä, joita on tietenkin voitu käsitellä, esimerkiksi äänitin keittiössäni teokseen mm. mikroaaltouunia, espressokonetta, sipsipusseja ja montaa muuta äänilähdettä”, Hyvärinen naurahtaa.

Erilaisten äänimateriaalien käyttö teoksen tasavertaisina elementteinä ilmentää Hyvärisen “kokonaistonaliteetiksi” kutsumaa ajattelua.

“Se on keskeistä musiikissani”, Hyvärinen painottaa. “Sen mukaan materiaalina voivat olla tasa-arvoisesti kaikki mahdolliset äänet, joista sävelet ovat vain yksi monista vaihtoehdoista mutta eivät muita parempi. Tämä ajatus muotoutui minulla jo parikymmentä vuotta sitten. Voikin kysyä, miksi joitakin ääniä pidetään arvokkaampina kuin joitakin toisia.”

Esityksen visuaalisen elementin toteuttaa kuvanveistäjä Oona Tikkaoja, joka teki visualisoinnin myös Hyvärisen sävellyskonserttiin kymmenen vuotta sitten Helsingin Musiikkitalossa.

“Oona on tehnyt visualisoinnin varsin itsenäisesti. Yhdessä ollaan mietitty lähinnä sitä, että visualisointi ei saa häiritä esittäjiä. Mukana on kaikenlaista rekvisiittaa, erilaisia rakennelmia oudoista materiaaleista, runsaasti värejä ja valoja. Oona kutsuu itseään kuvanveistäjäksi, mutta mitään perinteisiä patsaita hän ei tee”, Hyvärinen kertoo.

Tiedossa on siis kokonaisvaltainen tapahtuma. Tätä korostaa Manillassa oleva Aurinkobaletin sali, jonka katsomo voidaan jakaa kolmeen osaan ja kuulijoita voidaan sijoittaa esiintyjien ympärille.

Kimmo Korhonen

 

Edellinen artikkeliNäin soi musiikin vallankumous
Seuraava artikkeliLokakuun näköislehti