Olli Koskelinin pitkään hautunut sinfonia saa kantaesityksensä Helsingin Musica nova -festivaalilla 12. helmikuuta.
Sinfonia on teoslajina ladattu täyteen odotuksia. Minulle se ei kuitenkaan ole ollut mikään riippa, ei mikään pallo jalassa.”
Näin pohtii sinfoniasäveltämisen lähtökohtia Olli Koskelin (s. 1955), kun työn alla, aivan sen viime vaiheissa, on hänen ensimmäinen sinfoniansa, tarkalta otsikoltaan First Symphony in 11 Movements (2024).
Ajatus sinfoniasta Koskelinin tuotannossa voi tuntua äkkiseltään yllättävältä. Hän nousi esiin 1980-luvulla, jolloin sinfonia oli monille säveltäjille vanhentunut teoslaji, vaikka esimerkiksi puolalaismestari Witold Lutosławski oli juuri tuolloin avaamassa sille uudenlaisia mahdollisuuksia. Yllätys Koskelinin sinfonia voi olla sikälikin, että vaikka hänen tuotannossaan on konserttojen kaltaisia laajamuotoisia teoksia, hän on viime aikoina keskittynyt pääasiassa pienten kokoonpanojen musiikkiin.
Koskelinin musiikki on kuluneina vuosikymmeninä saanut uusia piirteitä, mutta enemmän sisäisen evoluution tapaisena prosessina kuin varsinaisina äkillisinä tyylinmurroksina.
”1980-luvulla olin kiinnostunut spektrimusiikista, ja opiskelinkin sitä Tristan Murail’n johdolla. En kuitenkaan mennyt varsinaiseen mikrotonaalisuuteen. Kun sävellän, en enää mieti mitään metodeja tai lähestymistapoja; olen ikään kuin sisällä musiikissa.”
”En pakota itseäni mihinkään. Kehittelen ideoita ja alkuolioita ja katson, mihin niillä pääsee. Sävellystyössä karsin pois paljon materiaalia, mutta sitä voi käyttää jossain muualla”, Koskelin kertoo.
Koskelinin puheessa nousevat esiin esimerkiksi kiinnostus nopeisiin ja liikkuviin asioihin, hitauden ja nopeuden suhteeseen ja pohdiskelu muuttumisen ja kehittelyn eroista. Vertauskohtana nousee esiin kuvataiteen abstraktin ekspressionismin mestari Jackson Pollock, mikä osoittaa, että Koskelin näkee yhtymäkohtia myös musiikin ulkopuolella.
Koskelinin varhaisissa teoksissa vilkasliikkeiset tapahtumat saattoivat rakentua muutoksen ja kehityksen yhtenäisiksi prosesseiksi, hyvänä esimerkkinä jo klassikon aseman suomalaisessa sooloklarinettikirjallisuudessa saavuttanut Exalté (1985/1991), josta voi vertailla Youtube-palvelussa jo peräti seitsemän eri klarinetistin tulkintoja.
Uudemmissa teoksissa tyylipiirteisiin on tullut täydennyksenä moni-ilmeisempi ja nopeakäänteisempi dramaturgia ja yleisemmällä tasolla sointikuvan usein terävöitynyt ote. Näitä ominaisuuksia on esimerkiksi sellokonsertossa (2012/2018) ja kitarateoksessa then when A-go (2022). Toisenlaista, vähäeleistä ja mietiskelevää, ilmaisua edustaa urkuteos Placid (2012/20). Teoksessa 7 Haikua huilulle, sellolle ja pianolle (2019) on mukana myös säveltäjän antamien ohjeiden mukaan improvisoitavia interludeja.
Muihin Koskelinin viimeaikaisiin teoksiin verrattuna sinfonia edustaa sikäli uudenlaisia lähtökohtia, että kesto ja kokoonpano ovat siinä kasvaneet olennaisesti. Teoksella on ollut tavallista pitempi syntyhistoria:
”Joskus vuoden 2008 aikoihin tuli Yleisradiolta tilaus, ja sovittiin, että teos tulisi esiin muutaman vuoden kuluttua. Hanke jäi kuitenkin tuolloin sivuun, ja tilaus elvytettiin vasta Tuula Sarotien kaudella.”
”Sinfonia on ollut mukana sävellystöissä muutaman vuoden, mutta sen rinnalla on ollut muitakin projekteja. Kesän ja syksyn 2024 teos on kuitenkin ollut päätoimisesti työn alla.”
Niin kuin otsikon maininnasta ”in 11 Movements” (11 osassa) voi aavistella, teos ei suhtaudu sinfonian perinteeseen mitenkään orjallisella uskollisuudella. Silti Koskelin arvostaa sinfonian mestareita.
”Lutosławski on ollut itselleni läheinen. Hän on säveltäjä, joka hallitsee kokonaisuudet. Sibeliuksen neljännen sinfonian finaali on taas esimerkki siitä, kuinka yksinkertainenkin asia voidaan tehdä mielenkiintoiseksi.”
”Sinfonia teoslajina kyllä kiinnostaa, mutta toisaalta se on vain nimi. Tässä kyseessä on iso orkesteriteos, joka hahmottui aluksi 27-minuuttiseksi mutta tiivistyi sävellysprosessissa 22-minuuttiseksi. Pianokonsertosta jäi yli materiaalia, joka päätyi tähän.”
”Teos on yhtäjaksoisesti soitettava kokonaisuus. Siinä on kolme isompaa blokkia, joiden sisällä on pienempiä osia. Keskeisiä asioita sävellystyössä ovat olleet esimerkiksi pinta, tausta, syvyys ja vauhti.”
Haastattelua tehdään vain muutama päivä ennen partituurin luovuttamista kantaesityksen soittavalle Radion sinfoniaorkesterille.
”Sen jälkeen on pari päivää tyhjä olo, surueuforia”, Koskelin huokaa. Edessä odottaa kuitenkin jo seuraava merkittävä tapahtuma, marraskuussa 2025 Helsingin Musiikkitalon Paavo-salissa pidettävä sävellyskonsertti.
Kimmo Korhonen
