Myyttinen paroni von Münchhausen ilmestyy Helsingin Musiikkitaloon 27. marraskuuta Radion sinfoniaorkesterin konsertissa, kun Matti Heinisen (s. 1984) orkesteriteos towards the extraordinary adventures of Baron Munchausen saa kantaesityksensä Gustavo Gimenon johdolla.
Kuinka moni muistaa, että tämä totuuden rajoista piittaamaton seikkailija oli itse asiassa todellinen henkilö? Ja kuinka moni tietää, että kun hänen tarinansa alkoivat levitä Rudolf Erich Raspen 1785 julkaisemana kirjana, hän sai valehtelijaparonin maineen ja masentui syvästi?
Tämä huumorin ja tragiikan, fiktion ja faktan sekoitus oli yksi niistä asioista, jotka kiinnostivat Heinistä, jopa niin että nyt kantaesitettävä teos on ensimmäinen suunnitteilla olevasta kolmen orkesteriteoksen Münchhausen-trilogiasta.
Heinisen omasta olemassaolosta ei ole epäilyä, mutta joskus hänkin on joutunut pohtimaan omaa identiteettiään. Sukunimi on jo aiemmin tuttu suomalaisesta musiikista, ja turhan usein hänenkin teoksensa ovat menneet epähuomiossa vanhemman kollegan Paavo Heinisen nimiin. Sukua he eivät kuitenkaan ole toisilleen.
Matti Heininen alkoi vakuuttua muusikonurastaan suunnilleen 15-vuotiaana, kun hän alkoi ottaa sävellystunteja yksityisesti Severi Pyysalon johdolla. Hän jatkoi opintojaan Turun konservatoriossa ja Turun yliopiston musiikkitieteen laitoksella ja sai kummassakin paikassa sävellysopetusta, konservatoriolla opettajana Tuomo Teirilä ja yliopistolla Jyrki Linjama.
Seuraava looginen askel oli Sibelius-Akatemia, jossa sävellyksenopettajana oli ensin Tapio Nevanlinna ja myöhemmin Veli-Matti Puumala. Välillä Heininen oli opiskelijavaihdossa Baselin musiikkiakatemiassa Georg Friedrich Haasin oppilaana. Viimeksi hän on saanut valmiiksi jatkotutkinnon Hannoverissa kiinalais-amerikkalaisen Ming Tsaon oppilaana.
Heinisen tuotantoon kuuluu teoksia monipuolisesti eri sävellyslajeista.
”Spettrale lyömäsoittimille, oboelle ja pianolle vuodelta 2017 on itselle tärkeä teos, ja kaikki sen jälkeen sävelletty liittyy siinä työstettyihin asioihin. Teosta ovat Saksassa esittäneet nykymusiikkiin erikoistunut Trio SurPlus, jolle se on sävelletty, sekä Ensemble KNM Berlin. Toinen tärkeä teos on kirkko-ooppera Rakkauden ateria (2015-16), joka on aivan toisentyyppinen teos.”
Kun katselee Heinisen teosten partituureja ja kuuntelee vaikkapa Spettralea, syntyy mielikuva modernistisesta estetiikasta. Sellaisesta Heininen kuitenkin sanoutuu irti:
”En pidä itseäni modernistina. Se assosioituu minulla siihen, että on aika suljettu ajatus säveltämisestä, tiettyjen sääntöjen luoma sabluuna, miten pitäisi säveltää, ja minä en toimi niin.”
Modernismia tai ei, Heininen kirjoittaa yksityiskohdissaan tarkkaa ja soinnillisesti hioutunutta tekstuuria, jossa hyödynnetään mikrosävelaskelia ja soittimien uusia ns. laajennettuja soittotapoja. Tässäkin tapauksessa hän on tarkkana käsitteiden kanssa.
”En itse koe käyttäväni laajennettuja soittotekniikoita; ne voidaan toki historiallisesti kokea sellaisina, mutta ajatusprosessi menee minulla eri tavalla.”
”Mikrotonaalisuus on ollut musiikissani mukana jo pitkään, ja Baselissa keskityin opinnoissani Haasin kanssa juuri siihen. Minulla se ei ole mausteena tai efekteinä, vaan koko ajattelu on mikrotonaalisuudessa.”
Heinisen musiikki voi olla haastavaa soitettavaa orkesterille, mutta hän pääsi kokeilemaan erilaisia asioita RSO:n kanssa jo muutamia vuosia sitten osallistuessaan orkesterin workshopiin ja kehuu orkesterin muusikoiden kykyjä.
Kun Heininen alkoi suunnitella Münchhausen-teostaan, hän halusi sille seikkailullisen ja pitkän nimen ja hyväksyy sen, että nimi tuo äkkiseltään mieleen Richard Straussin sävelrunot.
”Konkreettisesti ajatus tuli mieleen yhdestä kuvasta, jossa paroni von Münchhausen ratsastaa lentävällä tykinkuulalla. Sävellystyössä lähden liikkeelle yhtä aikaa kokonaisuudesta ja yksityiskohdista ja pyrin rakentamaan välittäviä aineksia laajemman tason ja pienimpien yksityiskohtien välille.”
”Teoksessa ollaan alati menossa jotakin kohti ja usein siten, että tätä jotakin ei koskaan saavuteta; pikemminkin, juuri sillä hetkellä, kun jotakin ollaan saavuttamassa, musiikki taittaakin johonkin aivan muualle. Lopulta saavutetaan jotakin, muttei ehkä juuri sitä, mitä kohti kuulijan ennakko-odotukset aluksi luotiin.”
Kimmo Korhonen
