Kun Mitsuko Uchidan pianokonsertti Suntory Hallissa oli alkamassa, yhtäkkiä yleisö kohahti ja nousi seisomaan. Japanini keisarinna Michiko asteli sivuaitioon. Tämä kuvastaa Uchidan asemaa maassa. Vaikka hän muutti perheensä kanssa jo nuorena Wieniin ja asuu nyt Lontoossa, japanilaiset pitävät häntä omanaan. Suntory Hallille hän on erityinen lähettiläs, jonka jokainen vierailu niin solistina kuin yhtyeiden kanssa on tapaus.
Uchidan sisäistynyt ja humaani soitto on universaalia, mutta halutessaan siitä voi löytää myös japanilaisia piirteitä, vähäeleisyyden taakse kätkeytyviä suuria tunteita. Kukaan muu nykypianisti ei soita esimerkiksi Schubertia niin koskettavasti kuin hän.
Schubertia Uchida pitää jumalanaan, ja tämän impromptujen jumalaisilla tulkinnoilla alkoi myös tämänkertainen konsertti. Jännitys oli kuitenkin säästetty jälkipuoliskolle, jossa hän soitti Beethovenin Diabelli-muunnelmat. Miten elegantti, delikaattiin kosketukseen panostava ja fyysisesti hento taiteilija selviää tästä massiivisesta monumentista?
Turha edes epäillä, sillä hän tarttui teokseen kärppämäisellä notkeudella ja iskuvoimalla. Silti tulkinnan suuruus ei ollut voimassa vaan kunkin muunnelman karakterisoinnissa ja siinä, miten kuuron säveltäjän yrmy uhma ja karski huumori kääntyvät unelmoiviksi taivasnäyiksi.
Unohtumaton pianoilta akustiikassa, joka tuo jokaisen sävelen iholle. Sieltä se jatkaa matkaa taiteilijan tulkintojen kautta sydämeen.
