Page 71 - RONDO 04

Kriitikko MARIA SÄKÖ ja kirjallisuudentutkija MAARIA YLIKANGAS vaikuttuivat erityisesti
kahdesta tämän kevään uutuusnäytelmästä: Kansallisteatterin Jumalista ja Viirus-teatterin Diptykistä.
Mikä niissä tuntui uudelta? He pukivat keskustelunsa jutuksi.

Kirjallisuudessa on nähtävissä pientä antiikkibuumiakin, esi-
maria merkiksi Anne Carsonin kirjojen käännösten myötä. Toisaalta
ajattelen, että kun koko taiteenala pohjaa niin vahvasti antiik-
MAARIA, OTIT MINUUN YHTEYTTÄ sen jälkeen, kun olit kiin, kyse on vain siitä, että joinakin hetkinä perusta on enem-
nähnyt Juhana von Baghin ohjaaman ja Jussi Moilan kir- män esillä ja uudelleenarvioitavana kuin toisina. Sekä kuoro
joittaman Jumalat-esityksen. Sanoit, että se on sinusta ehkä että myytti tuntuvat johtavan Jumalissa jonkin kollektiivisen
vaikuttavinta, mitä olet Kansallisteatterin isolla näyttämöllä ääreen, jota näytelmä myös tematisoi.
nähnyt, jopa parempi kuin Kristian Smedsin Tuntematon. Li-
säksi sinua mietitytti teoksen saama vastaanotto. maria
Minustakin siinä oli jotain, jota teki mieli sanoa ”uudeksi”.
Uuden pointtaaminen teatterissa on tietenkin aina mahdo- Minusta suomalaisessa teatterissa ei oikein ole antiikkibuu-
tonta. Uutta verrattuna mihin? Kaikkiin maailman esityksiin mia, vaikka voisi hyvin olla. Keski-Euroopassa antiikin trage-
vai siihen, mitä Helsingissä esitettiin tällä viikolla? Ehkä kui- diat ovat toisella tavalla peruskauraa teattereissa kuin meillä.
tenkin voisi sanoa, että uusi ei ole jokin yksi keksintö tai tek- Kaisa Korhonen ohjasi niitä aikoinaan, Jussi Parviainen pyrki
ninen laite vaan lähtökohtaisesti tapa ajatella teatteria niin, kirjoittamaan niitä nykypäivään. 1990-luvulla Esa Kirkkopel-
että tuntuu kuin se onnistuisi jotenkin uudistamaan taiteen to ja viime vuosikymmenellä Und Er Libet -ryhmä ovat työs-
suhteen siihen todellisuuteen, jossa nyt elämme. kennelleet tragedian eri elementtien kanssa. Miira Sippola
Jumalien lisäksi myös Viirus-teatterin Minna Lundin kirjoit- ja Pauliina Hulkko ovat sen asiantuntijoita ja tehneet monia
tama ja ohjaama ja Riku Suvitien lavastama Diptyk oli vaikut- ohjauksia. Teattereiden isoilla näyttämöillä niitä ei kuitenkaan
tava. Uudesta puhuminen tuntuu minusta nyt tärkeältä, kos- liikaa tehdä. Parhaillaan kyllä menee Ruusa Tapperin kehuttu
ka olen havaitsevinani, että tuttua ja turvallista hypetetään opinnäytetyö Bakkhantit Teatterikorkeakouluun Puoli-Q: näyt-
aika paljon. Se on ymmärrettävää, koska tunnistettava laatu tämöllä.
ja teatterileikki on helpompaa perustella näinä aikoina; niistä Toki on myös kirjoittajia, joilla on eri tavoin päällekirjoituk-
tuntuu löytyvän tarttumapintaa. Sellaisen, minkä kaikki – toki sia myyteistä, kuten E. L. Karhulla, Klaus Maunukselalla,
minäkin! – tunnistavat laaduksi ja sitä kautta vaikuttavaksi Saara Turusella ja Moilalla. Mutta nämähän eivät meillä isoilla
teatteriksi. Uudelle ei löydy sanoja yhtä helposti. näyttämöillä mene (Saksassa kyllä), paitsi Moila nyt. Jumalat
on jotenkin tietoinen siitä, miten tragediaa on suomalaisessa
maaria teatterissa esitetty, vaikkei se olekaan mikään sukellus histo-
riaan. Runouden puolelta tekee mieli mainita Saila Susiluoto.
Jumalien kritiikeissä tuntui, että moitteen kohteena oli se- Itse asiassa Jumalissa oli jotain samanlaista, Hanna Helavuo-
kavuus ja intoilun kohteena aika abstrakti poikkeuksellisuus. ren sanoin, ”Alepan ja ylevän yhdistelmää” kuin hänellä.
Itse koin siinä nimenomaan uuden äärellä olemisen tunteen. Minua pohdituttaa erityisesti se, miten esitys sekä kieltää
Diptyk taas on esityksenä varsin suoraviivainen, vaikka siinä- asioita että rakentaa ne yhtä aikaa. Kuten purkaa ja rakentaa
kin on runsautta, joka muodostuu teoksen kehystyksestä tai- spektaakkelin, uskoo ja ei usko taiteeseen, löytää myytistä vii-
teeseen (Frédéric Chopin ja Hannah Wilke), ja lavastuksesta, sautta ja toisaalta räjäyttää sen… Tässä on ehkä itselleni sen
joka on samaan aikaan arkinen, keskiluokkainen ja läpeensä teoksen suurin anti: se pyrkii ja onnistuukin saattamaan esi-
harkittu. Myös valaistuksen ja kerronnan käyttö ajankulua ku- tyksen ja katsojan tilaan, jossa mitään teatterin konventiota ei
vaamaan on toteutettu hämmästyttävällä tarkkuudella. Kaik- tarvitse ottaa annettuna, vaan kaikki voidaan kyseenalaistaa.
ki tämä tukee perusdraamaa – perheen dynamiikka paljastuu Minua puhuttelee tässä teoksessa uskon ja epäuskon sa-
Hannan (Maria Alroth) kuoleman prosessin edetessä, ja sii- manaikaisuus ja niiden jatkuva vaihtelu. Yritys kurottaa ylevää
hen sisältyy valtavasti puoliksi sanottua sekä sellaista, mitä taideteosta kohti on tavallaan naurettava – ja samalla se on
katsoja havaitsee – kuten äidin (Lilli Sukula-Lindblom) rajat- esityksenä taiteen juhlaa. Ei tule oloa, että myyttejä räjäytet-
toman käytöksen. Näihin seikkoihin ja ennen kaikkea niiden täisiin merkityksettömiksi vaan pikemmin ajatellaan ne uudel-
yhteispeliin kytkeytyy tuoreuden tuntu. leen. Siinä mielessä Jumalat ei ole vain päällekirjoitus, vaan se
Jumalissa taas teatterin – ja kirjallisuuden! – antiikista kum- myös kommentoi sitä, minkä kaiken keppihevosena antiikin
puaminen sai hyvin uudenlaisen käsittelyn. Kuoro on kerron- tragedioita, myyttejä ja taidetta käytetään.
nan kannalta ikään kuin heijastava toimija, joka yhtäältä luo Diptykissä itselleni oli tosi olennaista se, että draama tuntui
teoksen sisäisiä ironioita ja toisaalta vie tapahtumia ja henki- merkitykselliseltä. Vaikka lähestymistapa vaikutti dokumen-
löiden ymmärrystä eteenpäin. Kuoron tapa tietää on kollek- taarisen tarkalta, niin kuitenkin katsoja ohjattiin seuraamaan
tiivinen. Esityksen kuorossa on sekä leikillisyyttä että ehdot- tietyllä tavalla jopa perinteistä perhedraamaa. Ja siihen liittyi
tomuutta. minusta se, että kuolemasta tuli yhteisesti jaettu kokemus.
Myytti mielletään nykyään jopa kielteiseksi asiaksi, vääräk- Pelkkä dokumentaarisuus tai kuoleman todistaminen ei olisi
si tiedoksi, joka on ennen kaikkea murrettava, jotta voidaan riittänyt, vaan tarvittiin draama, joka tuntui yhtä aikaa paluul-
olla vapaita. Silti se edelleen merkitsee laajalti niitä uskomuk- ta tuttuun ja turvalliseen sekä täysin uudelta. Eli tarvittiin se
sia, jotka rakentavat yhteisöä ja koskevat asioita, joita ei voi taide erittäin vahvasti, jotta todellisuuden pystyi kohtaamaan. |
mieltää todeksi tai valheeksi.
© SAARA AUTERE / SUOMEN KANSALLISTEATTERI
RONDO 4|2025 71