Page 72 - RONDO 04

© SAARA AUTERE / SUOMEN KANSALLISTEATTERI

maaria

Minusta osan tästä uudesta, sekä Jumalissa että Dipty-
kissä, synnytti näyttämön käyttö – lavastus, valot, liike.
Ikään kuin missään näistä ei olisi tyydytty siihen, että
vaikkapa lavastus pelkästään toimii, vaan elementit osal-
listuvat yhdessä kokonaisuuteen yhtäläisellä intensiteetil-
lä ja kunnianhimolla.
Jumalissa kuoro ja pylväät muodostavat keskenään
jonkinlaisen yhteyden. Pylväiden, maailman vanhimman
tempun, avulla näyttämö saa syvyyttä, se tuntuu jatkuvan
vaikka kuinka pitkälle, kun permannolta katsoo. Kuoro ja Karnevalistinen visualisointi (lavastus: Kati Lukka, pukusuunnittelu:
pylväät asettuvat myös loppuun yhdessä, ja niiden yhtäk- Minttu Vesala) oli oleellinen osa Jumalat-esitystä.
kinen samankaltaisuus hätkähdyttää: Dionysoksen teat-
teria lavastavat pylväät (joita Akropoliin raunioilla ei oi-
keasti edes ole) ovat tukirakenne, joka ei enää tue mitään
– mitä tämä kertoo kuorosta? Sama tapahtuu vaikka siinä,
että Pasi von Griechen (Pyry Nikkilä) on sekä kreikkalai-
nen että ei ole.
maria

Seppo Parkkinen, jonka kirjoittama Valkoinen tähti me-
nee juuri Turussa Kolmannen Tilan esityksenä, sekä jo
mainitut Saara Turunen, E. L. Karhu ja Jussi Moila ovat
käyttäneet kuoroa paljonkin. Minua viehätti Jumalissa
kuoron moninaisuus sekä sen syvä inhimillisyys ja heik-
koudet. Mutta lopussa sitten kuoro onnistui kysymään
myös yleisöltä, millainen kansa ja millaisia kansalaisia he
ovat.
maaria

Kun Jumalissa ohjausvastuu näytelmän sisäisestä Oidi-
pus-näytelmästä siirtyy ohjaajanero Anneli von Grieche-
nin (Wanda Dubiel) lavastajatyttärelle Krista Kososelle
(Annika Poijärvi), tämä pyrkii uudistamaan suunnilleen Diptyk onnistuu uudistamaan draamaa olemalla naturalismia 2.0, arvioi Maria Säkö.
kaiken kuoron kautta. Hän pyrkii saamaan kuoron näke-
mään yksilöllisyytensä, tunteensa, traumansa, ruumiinsa
ja tuottaa kuorolle vain hämmennystä. Kun Anneli palaa-
kin yllättäen sairasvuoteeltaan, kuoro järjestää rivinsä ja
kiskaisee naamalleen Anneli-naamarit. Jumalat ei harjoita
tunnemanipulaatiota. Se ei käytä esimerkiksi komiikkaa
tai von Griechen -perheen omaa oidipaalitragediaa väli- maria
neenä ohjata katsojaa tietylle kannalle tai tuntemaan mo-
raalista tyytyväisyyttä. Ehkä tämän keskustelun johtopäätöksinä voisi sanoa, että
Mutta samaa voi sanoa Diptykistä. Hannan kuolema on siinä missä Jumalat edustaa uudenlaista dramaturgista
esitetty häntä hoitaneen sisaren (Jessica Raita) näkökul- ajattelua suomalaisella isolla näyttämöllä, niin Diptyk taas
masta. Medikalisoituneen hyvän kuoleman tuttuus on silti onnistuu uudistamaan draamaa, olemaan naturalismia
se, mikä menee katsojan läpi. Teos ei tarvitse sentimen- 2.0 ja siten uudenlaista teatteria. Ja kummassakin kyse on
taalisuutta, moraalisten kysymysten rakentamista, vaan todella kokonaisvaltaisesta taiteesta: kaikki näyttämön
se toimii suorastaan naturalistisesti, mutta se saa oman elementit ovat osallisia siinä, miksi teokset tuntuvat uu-
luonteensa juuri taiteellisesta kehystyksestä. denlaisilta. ■

72 RONDO 4|2025