1980-luvun lopussa joukko brittiläisiä oopperaohjaajia teki vallankumouksen luopumalla realismista ja samalla modernisoinnista ja tuomalla tilalle värikkään ja ironisen postmodernin tyylittelyn. Joukon pääpesäke oli Sir Peter Jonasin johtama Englannin kansallisooppera, josta Jonas sittemmin vei ohjaajat mukanaan siirtyessään Baijerin valtionoopperaan.
Yksi näistä ohjaajista oli Graham Vick, jonka Mozartin juhlavuonna 1991 Royal Operaan ohjaama Mitridate oli radikaali veto vanhoillisessa talossa. Vick loihti yhdessä puvustaja Paul Brownin ja koreografi Ron Howellin kanssa huikean visuaalisen spektaakkelin, jossa liikuttiin tanssimaisen tyylitellysti surrealistisissa vannehameissa.
Nyt Royal Opera toi 26 vuotta vanhan tuotannon uudelleen esiin, ja se toimi hämmästyttävän tuoreen oloisesti. Vick tuntui tavoittaneen jotain ajatonta tavassaan törmäyttää barokkityyli ja aasialainen teatteri. Joku rooli sai japanilaisen kabukin, toinen taas intialaisen tai jaavalaisen temppelitanssin liikekielen. Toisinaan kohtaamisen merkitykset olivat barokkisessa ylettömyydessä, toisinaan taas ironisuudessa. Kaikki toimi kuitenkin kutkuttavasti yhteen Mozartin 14-vuotiaana säveltämän opera serian kanssa.
Valitettavasti esitys todisti myös siitä, miten vaikeaa ns. periodityyliä on siirtää normaalin oopperatalon rattaisiin.
Ranskan barokkikapellimestarien ykkösnimiin kuuluva Christopher Rousset saa aina kipinät lentelemänä johtaessaan omaa Les Talens Lyriques -orkesteriaan, ja hän on tehnyt erinomaisen levytyksen Mitridatesta. Ei auttanut: tulos Royal Operan orkesterin kanssa oli latteaksi puleerattu ja vailla mitään energiaa.
Roolijaossa Mitridate on aina ongelmallinen, sillä Mozartilla oli käytössään kastraatteja, ja muutenkin fakit olivat hänen aikanaan erilaisia. Michael Spyres oli oikea tenori pojilleen mustasukkaisen kuningas Mitridaten osaan, ja hänellä oli keinot tavoittaa epäinhimillisen korkeat äänet – tosin ne muistuttivat vähän kumiankan vinkaisuja. Kontratenori Benjun Mehta teki myös loistotyön toisena poikana Farnacena.
Mutta miksi kaikki muut kolme pääroolia oli annettu samanvärisille lyyrisille sopraanoille? Nuorempaa veljeä Sifarea esittävä Salome Jicia ja kaikkien miesten himoitsemaa Aspasiaa laulava Vlada Borovko kuulostivat yhtä mitäänsanomattomilta. Miesroolissa androgyyni mezzosopraano tai kontratenori ovat poikkeuksetta sopraanoa parempia. Lucy Crow vei naisista pisteet kotiin sirkeän temperamenttisena Partian prinsessa Ismenena.
Harri Kuusisaari
