tiistai huhtikuu 30. 2024

Yksityistä elämää

 

Sanottakoon tämä varmuuden vuoksi: Olen ehdottomasti sitä mieltä, että yhteiskunnan tehtävä on huolehtia paitsi koulutuksesta ja terveydenhuollosta myös taiteen tuottamisesta ja saatavuudesta – ainakin perusrakenteiden osalta. Siitä huolimatta on kihelmöivää seurata prosesseja, joissa yksityinen raha tekee temppujaan keneltäkään lupaa kysymättä ja apurahakaavakkeita täyttelemättä.

Amos Andersonin taidemuseon uuden rakennuksen pitäisi tämän kolumnin ilmestyessä olla jo kaiken kansan käytettävissä. Havainnekuvien mukaan Helsinki saa kekseliään taidekeskittymän, joka voi haastaa Kiasman ja tuoda moniarvoista väriä kuvataidekenttään – ja samalla koko ideaan siitä, mitä museo nykyaikana tarkoittaa.

Ironista Amoksessa on tietysti se, että rakentaminen aloitettiin kaikessa hiljaisuudessa samaan aikaan, kun Guggenheim-kiihko oli ylimmillään ja poliitikot, taideammattilaiset ja matkailuihmiset toistensa kimpussa. Amos rakentui siinä sivussa kokonaan yksityisellä rahalla.

Toinen esimerkki löytyy aivan läheltä, nimittäin Moskovasta, jonka Gorkin puistossa sijaitsevassa Garage-museossa kävin elokuussa. Virallisesti Garage on jo kymmenvuotias, mutta kunnolla toiminta alkoi vasta kesällä 2015, jolloin neuvostoaikaisen giganttisen puistoravintolan kuorien sisälle valmistui ultramoderni näyttelykeskus.

Garage on yhden ihmisen rahoilla syntynyt. Valtavat setelipinot löi tiskiin miljardööri Roman Abramovich, jonka yhteydessä mainitaan aina Chelsea-jalkapallojoukkueen omistajuus, mielipuolisen suuret jahdit, lentokoneet ja eri puolilla maailmaa sijaitsevat asunnot. Siinä sivussa hän on vuosikausia sijoitellut valtavia summia taiteeseen.

Garagen toinen perustaja on Dasha Zhukova, Abramovichin vaimo numero kaksi (josta tosin tuli ero viime vuonna), joka edelleen vaikuttaa Garagen taustalla. Kiinnostavaa on sekin, että sama kaksikko vastaa Pietarin Uusi Hollanti -saaren projektista, jossa pikkuhiljaa pahasti ränsistynyt teollisuusalue muuttuu nykyaikaiseksi taidekeskukseksi.

Garagen kesänäyttelyn yksi osa on omistettu musiikille, tai tarkemmin sanoen musiikille, jota ei varsinaisesti kuule. Infinite Ear -otsikolla varustettu kokonaisuus tutkii kuuden taiteilijan toimesta sitä, mitä ääni oikeastaan tarkoittaa ja miten kuuro tai kuulorajoitteinen ihminen kokee musiikin. Nykyajan museo on ainakin tässä tapauksessa erityisesti tilan, idean ja toiminnan synteesi, ei niinkään joukko teoksia, joita vain katsotaan.

 

Myös Suomen Kansallisooppera on herännyt pohtimaan keinoja houkutella yksityistä rahaa budjettinsa vahvistukseksi. Hyvä, niin pitääkin tehdä. Erityisesti Esa-Pekka Salosen nimeä kantava teknologiarahasto on loistoavaus nykytekniikkaa hyödyntävien tuotantojen tukemiseksi.

Kampanjan avuksi on tehty Tulevaisuuden toivot -niminen tyylikäs, sympaattinen ja söpö video, jossa alle kouluikäiset lapset leikkivät oopperan työntekijöitä. Video on sijoitettu vuoteen 2048-49 eli aikaan, jolloin nykyiset lapset johtavat oopperaa ja muita taideinstituutioita. Mukana on teksti: Keitä ovat tulevaisuuden huippukoreografit, kapellimestarit, tähtitanssijat ja oopperalaulajat? Miltä tulevaisuuden ooppera ja baletti näyttävät?

Tulevaisuuden sijasta ollaan visuaalisesti menneisyydessä, sillä videon kaikki esiintyjät ovat valkoihoisia ja ns. kantasuomalaisia. Eikö kukaan oopperassa tullut ajatelleeksi, että tulevaisuuden sijasta video näyttää paluulta 1950-luvun nostalgiaan, vaikka jo nykyisessäkin Kansallisoopperassa työskentelee yli 30 eri kansallisuutta?

Tulevaisuuden ennustaminen on toki vaikeaa, mutta vuoden 2048 Helsinki näyttää melko varmasti aivan erilaiselta niin yleisön kuin niiden ”huippukoreografienkin” osalta. Nykyisen väestöennusteen mukaan jo vuonna 2030 neljäsosa alle kouluikäisistä helsinkiläisistä puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia – mikä on kyllä ihan tavanomainen luku melkein missä tahansa eurooppalaisessa pääkaupungissa. Ehkä Kansallisoopperan kaltaisen instituution kannattaisi miettiä ”tulevaisuuden toivoja”, ”kansallisuutta” ja ”suomalaisuutta” tästä näkökulmasta, siitäkin huolimatta, että sosiaalinen media heti täyttyy kansallismielisestä öyhötyksestä.

Ei tästä ehkä pitäisi motkottaa liian tosikkomaisesti. Silti: poissulkeminen, varsinkin lasten maailmassa, on pahinta mahdollista kiusaamista. Lapset ovat tarkkanäköisiä ja nykyaikaisia, he kyllä aistivat heti, halutaanko heidät oikeasti mukaan vai ei.

Kai Amberla

KOLUMNISTIT

Johan Tallgren
14 VIESTIT0 KOMMENTIT
Juri Reinvere
12 VIESTIT0 KOMMENTIT
Kai Amberla
45 VIESTIT0 KOMMENTIT
Kimmo Hakola
33 VIESTIT0 KOMMENTIT
Lotta Wennakoski
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
Minna Leinonen
15 VIESTIT0 KOMMENTIT
Mioko Yokoyama
1 VIESTIT0 KOMMENTIT
Olli Virtaperko
46 VIESTIT0 KOMMENTIT
Susanna Valimaki
21 VIESTIT0 KOMMENTIT