Suomen Kansallisbaletti pääsi harharetkiensä jälkeen taas kunnon taiteen pariin Hampurin balettigurun John Neumeierin versiossa Leo Delibes’n Sylviasta. Se on tehty Pariisin oopperan baletille 1997 mutta säilyttänyt tuoreutensa. Paitsi tanssijoilla, myös orkesterilla oli tällä kertaa tilaisuus loistaa.
Delibes’n musiikille lankeaakin pääansio siitä, että teos on jäänyt henkiin. Se on Tshaikovskin balettien veroinen, rikas partituuri, jossa musiikki vie tapahtumaa ja luonnehtii henkilöitä.
Johtoaihetekniikka viittaa Wagneriin, mutta mahtipontisuudessa on myös Meyerbeerin kaikuja. Arkadian metsäkohtausten maalailu muistuttaa Weberistä, mutta soitinnus ja soinnutus henkivät ranskalaista väriaistia ja viittaavat aina Debussyhin saakka.
Kolmannen näytöksen barcarolen kaihoisa alttosaksofonisoolo oli tuolloin uuden soittimen ensimmäisiä suuria orkesterisooloja, ja sitä seuraava Sylvian pizzicato-tanssi on jäänyt elämään myös irrallisena numerona. Saman kohtauksen pitkä viulusoolo kuvastaa hienosti tilannetta, kun paimen Aminta ja nymfisoturi Sylvia kohtaavat talvisessa metsässä vuosien jälkeen, ja mennyt, Sylvian torjuma rakkaus on puhkeamassa uudelleen kukkaan.
Jo tässä vaiheessa on varottava, puhuuko alkuperäisestä baletista, jonka mukaan musiikin numerotkin on nimetty, vai John Neumeierin versiosta, sillä ne ovat hyvin erilaisia. Teos perustu Tasson vuonna 1573 kirjoittamaan näytelmään. Se liittyi tuon ajan Italiassa vallinneeseen antiikin Kreikan ihannointiin, joka johti oopperan syntyyn.
Baletin kantaesitys 1876 oli ensimmäinen lajissaan Pariisin vasta valmistuneessa Garnier-oopperassa. Jules Barbierin libretto osoittautui sen verran sekavaksi antiikin myytin kyhäelmäksi, ettei teos sytyttänyt. Se muokkautui uusiksi Frederick Ashtonin versiossa Lontoossa 1952, jossa tarinaa oli selkeytetty mutta rakenne säilytetty.
Neumeier ottaa enemmän etäisyyttä librettoon ja kutsuukin teostaan ”kolmeksi koreografiseksi runoksi myyttisestä tarinasta”. Hän kuvaa nuoren tytön kasvutarinaa herkällä psykologisella silmällä ja elegantilla, nykytanssia ja baletin asentoja yhdistelevällä liikkeellä, joka ei mene suoraan musiikin mukana vaan osin kontrapunktissa sen kanssa.
Baletin historiassa Sylvia merkitsi uutta aikaa sikäli, että eteeristen satuballerinojen tilalla oli maskuliinisten naissoturien joukko. Neumeierille tämä asetelma antoi tilaisuuden tutkia voiman ja haavoittuvuuden välistä kamppailua.
”Sylvian on vaikea löytää aggressiivisuuden ja herkkyyden tasapainoa, ja hän löytää rakkauden vasta kasvaessaan sensuaalisuuteensa”, koreografi kuvailee. Tämä löytäminen tapahtuu liian myöhään, ja lopussa Sylvia jää yksinäiseksi metsästäjäksi.
Pelkistynyt näyttämökuva antaa virtaavalle liikefantasialle tilaa. Yannis Kokkosin lavastus koostuu puun silhuetista, ja Neumeierin sinisen sävyissä kylpevä valaistus luo tilaan runollisesti vaihtuvan värityksen. Lopussa puu kääntyy apeasti toisin päin, paljastaen pahvikulissimaisen luonteensa, ja välillä ihaillaan antiikin torsopatsasta.
Toistuvana perusasentona ovat parit, joissa toista kannetaan vaakasuoraan. Amatsonisoturien liikekieli on dynaamista ja ironista jousiammuntoineen, jolle taas lyyriset duetot muodostavat vastakohdan. Paimenten liikkeessä on enemmän rytmisyyttä ja leikillisyyttä.
Alun perin toisen näytöksen pitäisi tapa luolassa, jonne Amor on tuonut kaappaamansa Sylvian, mutta nyt se tapahtuu modernissa salongissa, jossa frakkeihin puetut miehet kannattelevat naiseutensa löytänyttä Sylviaa kuin prinsessaa – tai sitten kiertopalkintoa. Mekaanisissa unisonoissa on surrealistista tuntua. Tässä jaksossa musiikissa on eniten balettikliseitä, mutta tässä pakonomaisen hedonistisessa kontekstissa sekin toimii.
Kansallisbaletin naistanssijat pääsivät herkuttelemaan korskeina naissotureina. Näkemässäni miehityksessä Sylviaa tanssi Linda Haakana, joka eläytyi aidosti hahmon ristiriitoihin kovan kuoren ja epävarman sisimmän välillä. Yhtä hieno oli Florian Modanin Aminta, joka säilyttää herkkyytensä kasvaessaan naiivista nuorukaisesta elämää oppineeksi mieheksi.
Lucas Jerkander löytää ikiuneen tuuditetusta Endymionista latenttia seksuaalisuutta, joka herättää Hanako Mastunen kovapintaisen Dianan tunteet. Michal Krčmář tekee maskuliinisen näyttävästi sekä Amorin, Thyrsisin että Orionin roolit.
Kapellimestari Garrett Keatsin usko Delibes’n musiikkiin oli vahva, ja se kuului antautuvana ja värikkäänä soittona. Petteri Iivonen soitti viulusoolon säihkyen. Saksofonisoolon soittajakin oltaisiin voitu mainita.
Harri Kuusisaari
