Mozartin Don Giovannista on vuosikymmenten varrella nähty niin monenlaisia, oman aikamme kontekstiin siirrettyjä ohjauksia, että onkohan mitään uutta enää löydettävissä? Suosittuja ovat olleet esimerkiksi viettelijän seksiobsession tulkitseminen huumeidenkäytön ja prostituution valossa, mutta arkirealismi ei tunnu koskaan kattavan myytin, Mozartin musiikin ja Da Ponten libreton kaikkia ulottuvuuksia. Joskus se jopa latistaa niitä.
Vaikuttavimpia näkemiäni yrityksiä vähään aikaan oli toukokuussa Berliinin Komische Operissa, jossa asialla oli kuuluisa venäläinen elokuva- ja teatteriohjaaja Kirill Serebrennikov. Hän on viime vuosina laajentanut aluettaan myös oopperaan. Wienin valtionoopperan Parsifal oli menestys, mutta Don Carlos samassa talossa floppi. Komische Operissa hän on tehnyt Mozartin da Ponte -oopperoiden sarjaa pirtein ottein, mutta sekä Figaron häät että Cosi fan tutte tuntuivat vain valmistavat tietä trilogian päättäneelle Don Giovannille.
Miten näin tuttu teos voikaan näyttäytyä näin hauskankarmivana, uusia näkökulmia tarjoavana, nuorekkaan energisenä, seksikkäänä ja samalla kuoleman tematiikkaa syvällisesti käsittelevänä! Serebrennikov ammentaa teoksen lajityypin, dramma giocoson paradoksista: ”hauska tragedia, kaikkien genrejen ja tarkoitusperien sekoitus.”
Esitys alkaa Don Giovannin hautajaisilla. Arkun ääressä nyyhkyttelee joukko hienostoväkeä purkaen omia tunteitaan sankariaan kohtaan. Sitten vainaja herääkin henkiin, osin vielä sairaalassa. Oopperan tapahtumat seuraavat kohtaussarjana, joka sijoittuu bardoon, tiibetiläiseen elämän ja kuoleman väliseen siirtymätilaan.
Serebrennikovin kerronta seuraa bardoon kuuluvaa unien ja näkyjen, elämän vimman, kuoleman ja nirvanan saavuttamisen kaavaa. Alussa tapahtumia ohjaa Giovannin tappaman commendatoren sielu, joka puheroolissa lukee otteita buddhalaisesta Kuoleman kirjasta.
Moralistinen loppusekstetto on karsittu pois, ja pääteeksi kuullaan Mozartin Requiemin kolme alkuosaa. Siinä Giovannin rooli siirtyy entiselle Pina Bausch -tanssijalle Fernando Suels Mendozalle, joka punnitsee valintojaan tuonpuoleisessa, Dies Iraen lieskojen soidessa, kunnes kohoaa nirvanaan Lacrimosan sävelin.
Requiem-jaksossa Serebrennikovin symboliikka huipentuu myös visuaalisesti: kalloja, tanssivia luurankoja, kiemurtelevia kruunuja, sanat SI ja NO neonvaloissa, seremoniamestari aasialaiseen värikkääseen teatteriasuun puettuna.
En silti ollut aina aivan varma lisäyksen tarpeellisuudesta, sillä se teki illasta pitkän, ja mustissa seisova kuoro oli vastakohtana itse oopperan dynaamisuudelle. Mutta kaikessa monitasoisuudessaankin esitys ei ollut ollenkaan raskas vaan täynnä energiaa ja julmaa eroottista peliä, jonka takana kuolema lymyää.
Eroottista kihinää yli sukupuolirajojen
Tämä Giovanni on aistillisuudessaan rajaton biseksuaali. Hänen miespuolisiin valloituksiinsa kuuluu Don Elviro – joka nuottia ja äänialaa myöten Donna Elviran rooli, jota esittää sopranista Bruno de Sá. Hän tekee sen niin vokaalisesti niin upeasti ja täysillä näytelleen, että sukupuolella ei ole väliä – on vain petetty ja särjetty sielu. Kaikki roolileikit tapahtuvat niin Mozartin musiikin liukkaassa hengessä, että voi kuvitella säveltäjän hörönaurun takana.
Esityksen kihelmöivää virettä korostaa, että sekä Don Giovannin että Leporellon osien esittäjät, Hubert Zapiór ja Tommaso Barea ovat komeita nuoriamiehiä, jotka näyttävät auliisti yläkroppaansa, laulavat jyhkeästi ja joilla on myös eroottista vetoa keskenään. Kohtaus, jossa Leporello vie Don Elviroa Giovanniksi naamioituneena, on toden ja leikin hykerryttävä vyyhti.
Penny Sofroniadoun Zerlina on Giovannia hoitava sairaanhoitaja, joka on tullut raskaaksi hänen kanssaan ja jatkaa feminististä peliään kuoleman porteille saakka. Philipp Meierhöferin Masetto-parka jää tässä sivuraiteille, mikä kuuluu myös laulun turhautuneissa sävyissä.
Yhtä surullinen pari ovat Donna Anna ja Don Ottavio, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Adela Zaharia tulkitsee kostettavasti Annan traumaa, rakkautta Giovanniin ja isän muistoa. Agustín Gómezin Ottavion ulkopuolisuutta korostaa se, että toisen näytöksen tenoriaaria Il mio tesoro ”valitettavasti jouduttiin leikkaamaan pois Berliinin kulttuuribudjetin leikkauksen vuoksi”, kuten lavan julisteessa selitettiin. Yleisö nauroi ja taputti.
Musiikillinen puoli seurasi elimellisesti esityksen etsivää ja energistä henkeä. Komische Operin ylikapellimestari James Gaffigan johti pirtein tempoin ja purevin ottein. Ehkei siinä ollut kaikkea partituurin mahdollistamaa vivahdeherkkyyttä, mutta yhtä kaikki: suurenmoinen, yhtä aikaa viihdyttävä että koskettava ilta.
Serebrennikovin oopperauran suurin koitos on ensi keväänä Salzburgin pääsiäisfestivaalilla, jossa hän aloittaa Wagnerin Nibelungin sormus -sarjan, yhdessä Berliinin filharmonikkojen ja Kirill Petrenkon kanssa. Jännittävää!
Vanhoja ja uusia tähtiä
Musiikkipitoiseen matkaan Berliinissä kuuluu aina tietenkin kaikkien kolmen oopperatalon ohjelmiston katsastaminen. Tarjontaa riittää yhä, vaikka senaatin oopperoille mätkäisemät 50 miljoonan euron leikkaukset tuntuvatkin. Komische Oper joutui leikkaamaan yhden uuden tuotannon ohjelmistostaan, Staatsoper lopetti perinteikkään barokkifestivaalinsa, ja Deutsche Oper luottaa pitkälle vanhoihin klassikkotuotantoihinsa.
Laatua ja tähtiäkin silti on. Loppukeväästä Anna Netrebko vieraili tutussa tuotannossaan, Philipp Stölzin ohjauksessa Verdin Trubaduurista. Hänen tenoriparinaan oli jälleen kerran hänen aviomiehensä, azerbaidžanilainen Yusif Eyvazov, jonka kanssa Netrebko jakaa niin oopperatuotantoja kuin gaalakonserttejakin. Jopa niin tiiviisti, että paria on epäilty kytkykaupasta, jossa mies tekee uraa vaimon siivellä.
Kytkykauppa saattaa joskus pitää paikkaansa, mutta sitä ei silti voi yleistää. Kyllä Eyvazov kelpo tenori on, vähän robusti, mutta se sopii Trubaduurin Manricoon. Maskuliinista voimaa ja tunteikkuutta riitti, muita sävyjä ei niinkään. Hän on maanläheinen, kun taas Netrebko on vanhan diivakulttuurin viimeisiä edustajia.
Sopraanon muhkeaksi kasvanut ääni aina tahdo pysyä kuosissa, minkä huomasi Leonoran kuvioiden pienenä jähmeytenä. Mutta silloin kun ääni vapautuu, tulos on uskomaton. Trubaduurin kolmannen näytöksen aariassa kuultiin Netrebkoa hienoimmillaan: pakahduttavia linjoja, suvereeneja korkeita ääniä ja ohenteita. Aika tuntui pysähtyvän, ja yleisö huusi jopa da capoa eli uusintaa.
Romanialainen George Petean oli jyhkeä kreivi Luna, mutta roolia voisi laulaa kultivoituneemminkin. Alexander Soddy on selvästikin pätevä kapellimestari, mutta joustavasti virtaavaa Verdi-linjaa hän ei aina saanut aikaan. Stölzin parodisesti karrikoivasta ohjauksesta (2013) mehut ovat menneet, jäljellä tyhjät elkeet.
Deutsche Operissa puolestaan pyörii Marco Arturo Marellin toistakymmentä vuotta vanha, klassinen Verdin Don Carlo, jossa miehitykset ovat vaihtuneet lukuisia kertoja. Minut paikan päälle sai silti huikeassa nousussa oleva amerikkalainen tähtitenori Jonathan Tetelman, jota on sanottu Jonas Kaufmannin manttelinperijäksi.
Se ei ole katteeton luonnehdinta, sillä heissä on samaa lyyrisyyden ja dramaattisuuden yhdistelmää. Mutta siinä missä Kaufmannin ääni alkaa olla jo kovin tummunut, 37-vuotias Tetelman on parhaassa loistossaan. Hän ei viljele sellaisia ohenteita kuin Kaufmann vaan satsaa laulun luonnolliseen virtaamiseen. Hänen Don Carlossaan joka fraasi oli täynnä ailahtelevaa tunnetta, väkevää linjaa ja kultivoitunutta sävyrikkautta.
Italialaisen bel cano -koulun mallikas edustaja Federica Lombardi osoitti Elisabettana kuuluvansa nuorten sopraanojen kärkeen. Alex Esposito Filipinä oli pelottava valtiaana ja raastava epäonnisena aviomiehenä. Gihoon Kimin Rodrigo oli ennemmin vapaustaistelun tulisielu kuin herrasmiesmarkiisi, mutta sekin toimi. Talon pian väistyvä ylikapellimestari Donald Runnicles johti sivistyneesti.
