Radion sinfoniaorkesteri, kapellimestarina Nicholas Collon, solistina Augustin Hadelich, viulu. Jolas, Sibelius, Tšaikovski. Musiikkitalo 20.5.2026.
Augustin Hadelich osallistui vuonna 2005 Sibelius-viulukilpailuun 21-vuotiaana. Monien hämmästykseksi ja jopa suuttumukseksi hän ei ollut finalistien joukossa. Ensimmäisen palkinnon sai tuolloin Alina Pogostkina. Hadelichin tietä kansainväliseen menestykseen silotti voitto Indianapolisin kilpailussa heti seuraavana vuonna, ja nyt hän kuuluu viulistien jaloimpaan eliittiin. Suomessa häntä on kuultu mm. Tšaikovskin, Dvorakin ja Adesin konserttojen solistina.
Jean Sibeliuksen konsertto on ollut Hadelichin ohjelmistossa tuosta vuoden 2005 kilpailusta lähtien. Hänen taiteelleen on ominaista looginen kokonaisuuksien hallinta ja vaivattomasti kulkeva virtuositeetti – niin vaivattomasti, että sitä ei virtuositeetiksi edes huomaa. Hän ei briljeeraa taituruudellaan eikä korosta osaamistaan lavaleijonan elkein. Gestiikassa ei näy pinnistelyä hurjimmissakaan asteikko-, murtosointu-, oktaavi- tai terssijuoksutuksissa.
Nyt kuultiin teoksesta harvinaisen lyyrinen ja lempeä, intensiivinen tulkinta. Muutaman kerran tuo intensiteetti, varsinkin ensimmäisessä osassa päätyi, kuin tehokeinona, kolkuttelemaan intonaation ylärajoja.
Hidas osa saa varmaankin kaikki tulkitsijansa etsimään itsestään suurinta herkkyyttä, mutta tämän luokan hellien sävyjen kirjoa kuulee harvoin. Siitä puuttui alakuloiset sävyt; se oli kuin valoisa Suomen suviyö, jossa vanamot tuoksuvat. Nöyryys musiikin edessä kosketti, näin myös finaalissa, jossa kuultiin keveän irtonaista taituruudella leikittelyä. Nicholas Collon ja RSO olivat ihanteellisen herkkävireisesti samalla aaltopituudella solistin kanssa. Välisoitot olivat jämeriä, mutta pateettinen uho puuttui. Jonkun toisen solistin kanssa semmoinenkin voi olla paikallaan.
Hadelich palkitsi yleisön tekemällään sovituksella Robert Schumannin tutusta Träumerei-pianokappaleesta. Se oli viehättävästi kimmeltävä palanen, jossa flageolettiäänet ja oktaavialasta toiseen kirmailevat kuviot kisailivat keskenään.
Ranskalais-amerikkalainen teräslady, elokuussa sata vuotta täyttävä Betsy Jolas, on kymmenen vuotta sitten säveltänyt kesäisen keveän A Little Summer Suite -teoksen, joka sopi mainiosti johdattelemaan kuulijat kohti Sibeliuksen konserttoa. Maltilliset, ensin hissukseen alkavat kuljeskelut (strollings) musiikillisesta näkymästä toiseen etenevät kuin hyvin piirretty sarjakuva.
Säveltäjän innoittajana onkin ollut Modest Musorgskin teos Näyttelykuvia, jossa kävelyteema johdattelee maalauksesta toiseen. Vaikka kyseessä on teos suurelle orkesterille, Jolas ei useinkaan hyödynnä maksimaalisia orkesteritehoja, vaan esittelee hieman orkesterikonserttomaisesti erilaisia soitinyhdistelmiä, joita pienet solistiset pätkät elävöittävät. Lopetus on kuin vitsiksi vinksahtanut maailman tavallisin kappaleen päätös dominanttisoinnusta perussointuun. Jolas on hieno uusi säveltäjätuttavuus – heti tekee mieli tutustua hänen tuotantoonsa enemmänkin.
Jos melankolia ja pateettisuus Sibeliuksen konsertossa loistikin poissaolollaan, sitä oli yltäkylläisesti tarjolla Pjotr Tšaikovskin kuudennessa sinfoniassa – johan siihen lisänimikin velvoittaa. Alku oli tunnelmaltaan kuin jatkoa viulukonserton hitaalle osalle, mutta suloisesti hiipuvan klarinettidiminuendon jälkeen räjähti orkesterimyrsky suoraan päälle.
Nyt oli kapellimestarista ns. viileä englantilaisuus tipotiessään – kyllä Collon toki senkin tarvittaessa hallitsee – mutta nyt hän pani aivan huikean slaavilaisen tunnevyöryn liikkeelle ja sai orkesterista mitä halusi. Haikea surumielisyys, joka lopulta vie sinfonian itkettävän murheelliseen päätökseen, vuorotteli hurjuuden ja valoisan toiveikkuuden kanssa. Siitä hienoin esimerkki oli keveänä liitelevä 5/4-osa -”melkeinvalssi”. Sitä seuraavan uhmakkaasti sankarillisen marssin orkesteri soitti niin kiihkoisasti, melkein kuin transsissa, että osa yleisöstä koki pakottavaa tarvetta puhjeta huutoihin ja aplodeihin. Putoaminen finaalin pohjattomaan alakuloon olikin sitten sitä rajumpi.
Oli upea konsertti! On ilo, että Collonin kausi RSO:n johdossa jatkuu kesään 2030 saakka.
