Savonlinnan oopperajuhlien Nabucco tarjoaa komeaa musiikkia, mutta ohjauksen ekoaktivismi tuntui päälle liimatulta. Tämän viikon esitykseen jännitystä toi Annika Leinon hyppääminen lyhyellä varoitusajalla huippuvaikeaan Abigaillen rooliin.
Giuseppe Verdin ensimmäinen menestysooppera Nabucco muistetaan lähinnä sen kuuluisimmasta numerosta, heprealaisten orjien kuorosta ”Va, pensiero”, sekä muutamista loisteliaista aarioistaan. Teatteriesityksenä sen dramaturginen onttous tulee kuitenkin helposti esiin – ellei ohjaaja tee ihmeitä tai musiikki ole niin tyrmäävän hyvää, että kaikki muu unohtuu.
Nimihenkilön, Babylonian kuninkaan, julmistelut, hulluksi tulemiset, jumalaksi julistautumiset, äkilliset kääntymiset ja nöyrtymiset saavat puistelemaan päätä, ja rakkaustarinakin on kirveellä veistetty. Toisaalta oopperan perusteemat – alistetun kansan usko ja vapaudenkaipuu – ovat ikuisia. Oopperan musiikki virtaa ja kipunoi niin alkuvoimaisena, että sen flow vie mennessään.
Savonlinnan oopperajuhlilla Nabucco toimii nimenomaan musiikin hurmoksella. Linnan muurien akustinen buusti, leveän näyttämöasettelun ansiosta kokoaan suuremmalta kuulostava kuoro, väkevä-ääniset solistit ja Iván López Reynoson vitaalisti johtama orkesteri takaavat sen, että jännite säilyy.
Takis-kollektiivin luoman lavastuksen peruselementtinä on muovipulloista tehty ja led-nauhoilla raameistaan valaistu temppeli, joka kimmeltää valoissa ja kääntyy ratkaisevissa kohdin vangitun luonnon näkymäksi – mieleen voivat tulla myös Babylonian riippuvat puutarhat.
Valosuunnittelu (Jake Wiltshire) hyödyntää temppelikuvaa ja muureja monipuolisesti, mutta valitettavasti puvustuksessa Takis on tyytynyt aavikonruskeaan ryysylinjaan, joka dominoi visuaalista vaikutelmaa. Babylonialaisen vallasväen pukujen sinikulta ei tuo tarpeeksi kontrastia.
Olavinlinnan leveä lava vaatii puvustajalta korkean profiilin otetta, sillä muuten harmaa muuri syö harmaat kankaat, kuten nyt kävi.
Ohjaaja Rodula Gaitanou oli keksinyt Nabuccoon ilmastonmuutokseen liittyvän kehystarinan. Assyrialaiset edustivat luontoa riistävää teknologiavaltiota muoveineen ja koneineen, kun taas Zaccarian johtamat heprealaiset olivat luonnon puolesta taistelevia ekosotureita. Aluksi heprealaiset tulevat lavalle pieniä kasvintaimenia käsissään suojellen, ja heidän uskonsa merkkinä muurin oikeanpuoleisessa yläaukossa hohtaa valaistu puu.
Koin idean päälle liimattuna. Toimiakseen ekologisen teeman olisi pitänyt nivoutua tiiviimmin kokonaisuuteen. Lähi-idän tulenarka tilanne olisi antanut enemmän ainesta aktualisoivalle tulkinnalle, jos sellaista kerran haluttiin – jo kaksi vuotta sitten, kun tuotanto tuli ensimmäistä kertaa Oopperajuhlille. Toisaalta en ole varma, toimisiko sekään, sillä Nabuccon vastakkainasettelut ovat mustavalkoisempia kuin kompleksinen todellisuus.
Joka tapauksessa olisi toivonut Rodula Gaitanoun keskittyvän ekoaktivismin sijaan henkilö- ja varsinkin kuoro-ohjaukseen. Nyt reagointi oli jähmeää ja tilanteet asetelmallisia. Assyrialaiset ovat kävelykeppien tai tukien kanssa kulkevia vanhuksia, millä yritetään tuoda esiin sukupolvien välistä kuilua, mutta sekin olisi pitänyt viedä pidemmälle.
Tiistain 14.7. esitykseen toi ylimääräistä jännitettä se, että sopraano Annika Leino hyppäsi lyhyellä varoitusajalla huippuvaikeaan Abigaillen rooliin, kun sen pääesittäjä Marigona Qerkezi joutui perumaan esiintymisensä terveyssyistä.
Normaalia isommaksi tapauksen tekee se, että Abigaille ei ole mikä tahansa rooli. Se on Verdin dramaattisin sopraano-osa, ja sitä on kutsuttu jopa ”äänen tappajaksi” laulajalle koituvien äärimmäisten rasitusten vuoksi. Toivon mukaan Qerkezin perumisessa ei ollut tästä kysymys.
Abigaille on luullut olevansa kuningas Nabuccon esikoinen, mutta saa tietää olevansa todellisuudessa orjan tytär. Tämä totuus romuttaa hänen maailmansa ja ajaa hänet epätoivoiseen vallanhimoon sekä kostonkierteeseen. Lisäksi hän on onnettomasti rakastunut Ismaeleen, joka puolestaan rakastaa Abigaillen sisarta Fenenaa. Mustasukkaisuus ja torjutuksi tuleminen tekevät hänestä armottoman.
Ristiriidat kuuluvat roolin rajuissa vokaalisissa keinoissa. Se on kirjoitettu niin sanotulle dramaattiselle koloratuurisopraanolle (soprano sfogato / soprano assoluto), jolla on oltava sekä dramaattisen äänen voima ja muheva keskirekisteri että kevyen sopraanon ketteryys, jota tarvitaan juoksutuksissa, trilleissä ja leiskuvissa kuvioissa (fiorituroissa).
Verdi kirjoitti Abigaillen osuudet täyteen suuria, jopa kahden oktaavin laajuisia hyppyjä ylärekisteristä aivan alarekisterin pohjalle. Sellainen singahdus alhaalta ylös tapahtuu heti hahmon ensiesiintymisessä (”Prode guerrier”). Nämä rajut syöksyt vaativat laulajalta täydellistä tekniikkaa, jotta äänihuulet eivät ylirasittuisi rekisterien välillä siirryttäessä.
Abigaillen dramaattinen kaari kylmästä, isältään vallan anastavasta ja sisartaan tapattavasta naisesta haavoittuvaksi ja murtuneeksi ihmiseksi on jyrkkyydessään ehkä epäuskottava, mutta laulajan on tehtävä siitä uskottava.
Miten 36-vuotias Annika Leino sitten selvisi tehtävästä, joka on harvojen ja valittujen alaa? Rooli oli hänellä kompaktisti hallussa, sillä hän oli ollut mukana coverina koko harjoitusjakson ajan. Abigaillen vallanhimo tuli esiin hyytävänä, ja ylärekisteri leikkasi juuri niin kuin pitääkin. Se, mikä jäi puuttumaan, oli laajempi vokaalinen skaala – ennen muuta keskirekisterin muhevuus.
Vaikkei tukevia rintaääniä olisikaan (monet sopraanot kasvavat Abigailleksi mezzosopraanopohjalta), herkkien ja hiljaisten nyanssien toteutukseen olisi voinut keskittyä enemmän. Mutta tämä ikään kuin itsestäänselvyytenä: ei kukaan ensikertalainen voi cover-kokemuksen pohjalta hallita roolia täydellisesti, ellei ole aivan poikkeuksellinen ääni-ilmiö. Annika Leinon keskittynyt, topakka ote roolityöhön ja äänen kontrollointi olivat se perusta, jolla näinkin solidi suoritus nähtiin ja kuultiin.
Esityksessä oli toinenkin solistivaihdos, kun Timo Riihonen lauloi heprealaisten ylipapin Zaccarian roolin Petri Lindroosin tilalla. Siinä oltiin kuitenkin varmoilla vesillä, sillä Riihonen on valmiiksi jo toisen miehityksen Zaccaria. Hänen bassonsa on saanut entistäkin enemmän syvyyttä ja pitkää, tiivistä legatolinjaa, mikä teki roolitulkinnasta majesteettisen. Hän toi hienosti esiin niin hengenmiehen ylväyden kuin kansaansa suojelevan, isällisen lämmön.
Nabuccon osa vaatii baritonilta normaalin jalon Verdi-linjan lisäksi karkeampiakin keinoja, sillä ääniala koettelee baritonin ylärekisteriä, ja mukana on deklamaatiota sekä huutamista – erityisesti hulluuskohtauksessa. Lisäksi hahmon muuttuminen alun ylimielisestä tyrannista vangituksi, tuskaa kokevaksi isäksi ja armolliseksi kuninkaaksi vaatii suurta ilmaisuskaalaa. Italialaisella Gabriele Vivanilla oli tämä kaikki hallussa. Kauniimpaakin sointia on kuultu, mutta tulkinta oli vuolaudessaan ja dramaattisessa vastakohtaisuudessaan silti erittäin tehokas.
Kroatialainen Ena Pongrac toi jaloin, ehkä vähän varautunein keinoin esiin Nabuccon tyttären Fenenan puhtauden niin rakkaudessa kuin uskon oikeellisuudessa. Italialainen Giorgio Berrugi oli Ismaelena klassinen rakastajatenori: vuolassointinen ja intohimoinen.
Oopperajuhlakuoro lauloi Va, pensieron koskettavasti ja muutenkin korvasi soinnin staminalla näyttämölliset kömpelyydet. Kapellimestari Iván López Reynoso johti vetrein tempoin korostaen rytmillistä elävyyttä ja laulavuutta. Näin Nabucco ei kuulostanut missään vaiheessa pompöösiltä, vaikka sekin vaara teoksessa piilee.
Giuseppe Verdin Nabucco Savonlinnan oopperajuhlilla 14.7. Ohjaus Rodula Gaitanou, lavastus ja puvut Takis, musiikinjohto Iván López Reynoso. Päärooleissa Gabriele Vivani, Timo Riihonen, Annika Leino, Giorgio Berrugi , Ena Pongrac.
