Tukholman seudulla nähtiin elokuussa ainutlaatuisen valaiseva oopperapari taidemuodon alkutaipaleelta. Claudio Monteverdin Poppean kruunaus Drottningholmissa ja Francesca Caccinin La Liberazione Confidencenissa täydensivät toisiaan ja toivat esiin barokkioopperan yhä ajankohtaisen ihmiskuvan ja musiikillisen fantasian tyyliuskollisin keinoin.
Claudio Monteverdin Poppean kruunaus (1642) on saanut musiikin historiassa erityisaseman ensimmäisenä julkiseen oopperataloon, Venetsian Teatro Santi Giovanni e Paoloon tehtynä mestariteoksena. Siinä on niin uskaliasta vallan, erotiikan, korruption ja rappion tematiikkaa, että sitä on vaikea kuvitella hovinäyttämöille.
Francesca Caccinin La Liberazione (1625) taas on jäänyt historiaan ensimmäisenä naisen säveltämänä oopperana. Oikeammin sanoen se on ainut säilynyt Firenzen hovissa vaikuttaneen tähtimuusikon ja säveltäjän monesta oopperasta. Teos tuo tuttuun Alcina-tarinaan yhä raikkaalta vaikuttavaa feminististä särmää, ja musiikillisten ansioidensa perusteella se ansaitsisi aivan saman aseman kuin Poppean kruunauskin.
Oli huikaiseva historian oppitunti ja taiteellinen elämys kuulla teokset peräkkäin Drottningholmin ja Ulriksdalin linnateattereissa, jälkimmäinen nimeltään Confidencen. Ainutlaatuinen 1700-luvun interiööri toi molemmille oman kultasilauksensa.
Monteverdin ja Caccinin oopperoiden perusta on taidemuodon syntyajassa, jolloin renessanssin polyfonisen madrigaalitaiteen rinnalle ja tilalle tuli varhaisbarokin tunteellinen soololaulu, monodia. Erona teoksissa on se, että Monteverdi oli enemmän teksti- ja affektimaalari, ja Caccini viljeli koristeellisempaa ja tanssillisempaa tyyliä.
Molemmissa on nykytulkitsijalle sama haaste: ne eivät anna niin valmista dramaturgista ja musiikillista kehikkoa kuin vaikkapa Händelin oopperat, vaan ne vaativat paljon tyylitietoista täydentelyä ja fantasiaa. Molemmissa ruotsalaistuotannoissa se onnistui.
Taistelu miehistä ja vallasta
Vaikka Francesca Caccini (1587–1645) oli monella tavalla edelläkävijä, hän ei ollut outo lintu marginaalista vaan oopperan syntyajan keskeisen vaikuttajan Giulio Caccinin tytär, joka sai musiikissa huippukoulutuksen ja imi uuden tyylin ja taidemuodon jo pienestä pitäen.
La Liberazione kantaesitettiin Firenzen Villa di Poggio Imperialessa Puolan kruununprinssin vierailun yhteydessä. Ferdinando Saracinellin libretto perustuu Arioston Orlando furiosoon. Sen muista oopperaversioista tämä eroaa siinä, että hyvä velho Melissa saa Alcina-noidan kanssa tasavertaisen roolin heidän taistellessaan Alcinan lumoamasta ritari Ruggierosta.
Kahden vahvan naisen kohtaaminen ei tuo esiin vain stereotyyppistä hyvä/paha -asetelmaa vaan taistelun vallasta, jossa vastakkain ovat kristillinen moraali sekä aistillisuus ja seksuaalisuus. Naiset määräävät tahdin, ja miehet ovat heidän pelinappuloitaan. Confidencen ohjauksessa (Jacopo Spirei) lady domina Alcina roikottelee vangittuja miehiä sidottuina, ja Ruggiero saa seksiobjektin virkaa. Hyvä vaihteeksi näin päin!
Tuotanto tuo esiin maagista fantasiaa ja sukupuolten ja vallan leikkiä modernilla tavalla mutta täysin teoksen barokkisen spektaakkelihengen mukaisesti. Kekseliäs lavastus (Bente Rolandsdotter) näyttää torsoja miespatsaita, jotka on peitetty pressuilla mutta jotka sitten paljastuvat. Olisin kaivannut mukaan tanssia, sillä Caccinin energinen musiikki kutsuu sitä.
Esityksen kruunasi kahden ruotsalaisen tähtilaulajan Ann Hallenbergin ja Kristina Hammarströmin kohtaaminen. Hallenberg toi Alcinaan auktoriteettia, eroottisuutta ja komediallista särmää. Hammarströmin Melissan laulu soi jaloa linjaa ja syvää tunnetta. Oli hyvä ratkaisu, ettei kumpaakaan velhoa nostettu voittajaksi, vaan he edustivat ihmisyyden eri puolia.
Salskea tenori Martin Vanberg teki hienosti magneettikenttien välillä rimpuilevan Ruggieron roolin, ja koko nuorekas solistikunta heittäytyi musiikkiin estoitta. Liidaaja Peter Spissky piti säkenöivän menon yllä, mutta joskus oli havaittavissa myös mutkat suoriksi -meininkiä. Koristelussa ja improvisoivassa tyylissä olisi ollut enemmänkin mahdollisuuksia.
Miten vanhasta tulee uutta
Niin uraauurtava ooppera kuin Poppean kruunaus onkin, romanttinen neromyytti ei sovi siihen – kuten ei muuhunkaan barokkioopperaan. Siinä on myös muiden säveltäjien kuin Monteverdin musiikkia (ainakin Francesco Sacrati ja Benedetto Ferrari). Yhtä suuri ansio teoksen klassikkoasemaan on libretisti Giovanni Francesco Busenellolla, jonka taito kuvata ihmisiä kaikessa häilyvyydessään ja ambivalenssissaan oli vertaansa vailla.
Poppean kruunauksesta on nähty niin paljon dekadenssilla mässäileviä moderneja ohjauksia, että oli elähdyttävää palata Drottningholmin linnateatterissa teoksen juurille – sekä musiikillisesti että näyttämöllisesti.
Vaikka ooppera on useiden käsien tuotos, Drottningholmin esityksen kapellimestari Francesco Corti ei pidä tätä huonona asiana vaan luontevana osana varhaisen oopperan käytäntöjä: teokset elivät ja muuttuivat esityksestä toiseen. Hän teki tuotantoa varten uuden kriittisen rekonstruktionsa, jossa yhdistellään eri lähteitä, kuten Venetsian (1643) ja Napolin version (1650) käsikirjoituksia (joista kumpikaan ei ole Monteverdin oma).
Tuloksena on poikkeuksellisen elävä ja tyyleiltään rikas kokonaisuus, joka palvelee erinomaisesti tarinaa ja yhdistelee jaloa draamaa ja kansanomaista komediaa. Soittimistossa korostuu continuo (gamba, teorbi, barokkikitara ja -harppu, cembalo, urut ja virginaali), ja väriä tuovat viulujen ja sellojen lisäksi erivireiset nokkahuilut, sinkki ja dulcian.
Ei siis voi puhua ”autenttisuudesta”, koska sellaista ei tässä teoksessa ole, vaan historian perusteellisen tuntemuksen pohjalta tehdystä luovasta työstä. Sama koskee Benjamin Lazarin ohjausta. Se tuntuu herättävän henkiin barokkiteatterin retoristen eleiden ja tyyliteltyjen asetelmien taiteen, joka paljastaa henkilöiden salaiset tunteet.
Tämän kaiken ja elegantin pukuloiston lisäksi Lazar päätyi käyttämään maksimaalisesti teatterin ainutlaatuista 1700-luvun näyttämökoneistoa, taikalaatikkoa, jossa lavasteet vaihtuvat silmien alla sekunnissa, jumalat kelluvat pilvien yllä ja merikin myrskyää. Se toi elokuvamaisen vaikutelman hyppimisestä ajasta ja tunteesta toiseen, ikään kuin ooppera olisi katsojan sisäistä filmiä. Ja kaikki käsikäyttöisellä, joskus vähän kolisevalla koneistolla!
Giulia Semanzato teki sekä Fortunan että Poppean roolit ja valloitti laulunsa ja näyttelemisensä aistikkuudella. Ei tämä Poppea ollut mikään dekadentti pyrkyri vaan mahdollisuutensa haistava nainen, joka toimii niin kuin ympäristö on opettanut. Arianna Vendittelli Nerona ilmaisi rakkauden kaiken imevää voimaa pikemmin kuin pahuutta.
Kontratenori Paul-Antoine Bénos-Djian teki Ottonesta normaalia rannalle jäänyttä ruikuttajaa kiinnostavamman hahmon ja lauloi upeasti hehkuvalla äänellä. Roberta Mameli ei ollut Ottaviana pelkkä uhri vaan toimi yhtä itsekkäin päämäärin kuin muutkin.
Koko tiimi oli mukana yhteisessä barokkiestetiikassa, jossa jokainen osatekijä tuki toistaan. Esitys oli parasta Drottningholmia pitkään aikaan!
