Giuseppe Verdin Aida Suomen Kansallisoopperassa 2.9. Ohjaus Noa Naamat. Lavastus ja puvustus Bettina John ja Noa Naamat. Musiikinjohto Dan Ettinger.
Verdin Aida on paljon muutakin kuin orientalistista Egypti-kuvastoa ja patrioottista voitonmarssia – sen ovat oopperantekijät oivaltaneet kauan sitten. Jo 1970-luvulta lähtien ohjaajat ovat tulkinneet oopperan valtamekanismeja tekemällä sen muinaisesta Egyptistä modernin diktatuurin ja riisumalla sodasta kaiken ihannoinnin.
Näin on syytäkin, sillä monissa Verdin hallitsijoiden valtaa ja sen vaikutuksia kuvaavissa oopperoissa on kriittinen näkökulma. Aidan juhlakohtaus baletteineen, kuoroineen ja fanfaaritrumpetteineen kestää vain muutaman minuutin, ja koko muu ooppera on sangen intiimiä draamaa rakkauden ja velvollisuuden ristitulessa.
Israelilaisen ohjaajan Noa Naamatin ratkaisu sijoittaa tapahtumat keskelle jotain nykyisen Lähi-idän sotaa ja tarkastella sen vaikutuksia ihmisiin ei siis ole mitenkään radikaali, mutta johdonmukaisuudessaan se on armoton ja vaikuttava. Yhteistuotanto sai hyvän vastaanoton Darmstadtissa ja siirtyi tuoreen tuntuisena myös Kansallisoopperaan.
Mistään oopperakulinarismista ei todellakaan ole kyse, sillä Naamat ja lavastaja-puvustaja Bettina John ovat hylänneet koko Egyptin temppeleineen ja sijoittaneet tapahtumat karulle, paahteiselle autiomaalle, jossa pyörölavastuksen pääelementtinä ovat tornin rauniot. Heti alkujakso hätkähdyttää, sillä siinä tavallinen perhe on sotilaiden väkivallan kynsissä.
Sodan mielettömyys ja siviileihin sekä lapsiinkin kohdistuva umpimähkäinen tuhon kylväminen tulee esiin tuon tuosta, eikä se tietenkään ole mukavaa katsottavaa. Se ei kuitenkaan vaikuta shokeeraamiselta, vaan tarkka henkilöohjaus kohdistaa katseen sodan inhimilliseen hintaan.
Koska tapahtumapaikka on koko ajan sama raunio, joudutaan tietenkin joskus ristiriitaan tekstin kanssa. Papisto yhteiskunnallisena voimana on riisuttu pois – hekin ovat vain sotilaita. Silti seremonialliset kuorot ja jotkut ylipappi Ramfisin repliikit kääntyvät luontevasti siihen, miten uskontoa käytetään hyväksi koston kierteen lietsonnassa.
Viisas ratkaisu on, että ohjauksesta on riisuttu kaikki osoitteleva poliittisuus – se olisi vienyt pohjaa pois kohtalojen yleispätevältä koskettavuudelta.
Ohjauksen hienoimpia ratkaisuja oli se, miten oopperan sankaritenori, ylipäällikkö Radamès, ei sodasta palattuaan olekaan voitokas isänmaan sankari, vaan sodan traumatisoima hahmo, jonka painajaismaisia kokemuksia tuodaan esiin voitonmarssin ajan. Kun hän paljastaa rakkauden vuoksi sotasalaisuuden, hän joutuu kenttäoikeuteen, jossa häntä kidutetaan julmasti.
Näkemässäni miehityksessä Radamèsin roolia lauloi bulgarialainen Milen Bozhkov. Ensin hänen tenorinsa kajahteli kirkkaana ja rakkaudesta pakahtumaisillaan. Sodan jälkeen hän ei enää ollut entisensä, vaan etsi epätoivoisena tietä ulos rakkauden, velvollisuuden ja sodan kokemusten ristiriidoista. Voi reppanaa.
Tässä konseptissa Aidan ja Radamèsin rakkaus ei pääse kukoistamaan. Romantiikasta ei ole tietoakaan. Loppuduetto hautaholvissa on utopioissaankin koruton.
Loppuratkaisuun ohjaaja tuo toivon kipinän: pieni tyttö ja poika tulevat lavalle edustamaan tulevaisuuden mahdollisuutta, ja hallitsijan tytär, kilpailussa Radamèsin sydämestä hävinnyt Amneris, kirjoittaa haudan seinälle oopperan loppusanat: pace – rauha.
Aidan osaa lauloi armenialaissyntyinen Liana Aleksanyan. Hänellä on mehukas sopraano, josta kuitenkin puuttuivat hienoimmat vivahteet – pianissimoja ei ollut ollenkaan. Laulun puhtaudessa oli parantamisen varaa, mistä syystä Niili-aaria ei saanut täyttä vaikutustaan.
Tuija Knihtilä oli voimallinen Amneris. Hän korosti hahmon mustasukkaisuutta ja lopussa myös kapinallisuutta paikoin kitkeriksi kääntyvin alarekisterin sävyin. Hänen aiemmin niin mehukas mezzonsa kuulosti paikoin jopa dramaattiselta sopraanolta, ainakin joiltakin sävyiltään. Amneriksen valta-asema ja ristiriidat tulivat kuitenkin esiin intensiivisessä roolityössä.
Samuli Takkula etiopialaisten kuninkaana Amonasrona ja Young-Doo Park Ramfiksena tekivät roolinsa kunnialla, vaikka jalonmuhkea Verdi-linja ei aina tiivistynytkään. Koit Soasepp oli auktoriteettia jylisevä kuningas. Kuoro oli pienehkö papistoksi, mutta sopi tähän konseptiin.
Kansallisoopperan sali on vaikea uusille kapellimestareille, ja myös laajalti mainetta niittänyt Dan Ettinger kompasteli lavan ja orkesterimontun välisen balanssin löytämisessä. Hän yritti selvästikin maksimoida Aidan musiikilliset tehot käyttäen dynamiikkaa ja tempoja ääripäästä toiseen. Joskus se toimi, mutta joskus se myös kuulosti tempoilevalta. Jalosti virtaavaa Verdi-linjaa jäi kaipaamaan – oli esityksen sanoma sitten miten raadollinen tahansa.
